Mun kalenteri on lähes aina täynnä, pidän hyvin organisoidusta kaaoksesta ympärilläni ja lankojen tanssittamisesta sormissani. Se saa mut tuntemaan olevani tarpeellinen ja elossa. Päivän hiljainen hetki on se, kun keitän töissä aamukahvit, otan sitä ison mukin käteeni ja katselen ikkunasta maailman menoa sen hetken kun kone avautuu. Rakastan järjestelmällisyyttä ja rutiineja, jopa sitä tietoista koukkuun jäämisen tunnetta. Sen vuoksi olen käynyt salilla lasten syntymästä johtuneita pieniä taukoja lukuun ottamatta yli 20-vuotta.
Aikaisemmin en ole koskaan treenannut tavoitteellisesti, kunhan olen käynyt omaksi huvikseni kolistelemassa. Sali on aina ollut minulle omaa aikaa, tapa jolla pidetään pääkoppa järjestyksessä ja sivutuotteena on sitten saatu tämä kompakti 160 cm pakattua ihan kelpo pakettiin. Kiinnostuin tavoitteellisemmasta treenaamisesta jo muutama vuosi takaperin, mutta otin uuden lähdön telineistä vasta selkäleikkauksen ja toipilasajan jälkeen syksyllä 2016. Kolistelun sijaan kiinnostuin viilauttamaan tekniikkaa kuntoon PT:n avulla ja samalla aloin opetella myös ruoan merkitystä tässä kokonaisuudessa. Rakastan ruokaa! Olen siinä mielessä outo, etten pidä makeasta muuten kuin jäätelön muodossa. Myöskään snacksit eivät saa aikaan minkäänlaisia tunnetiloja.
Mutta ruoka – mitä enemmän, sen parempi. Olenkin opetellut syömään sen aikaisemmin kahdessa osassa mättämäni ruokamäärän neljässä tai viidessä osassa. Oli muuten vaikeaa ja ihan koko ajan nälkä, mutta onneksi vain pari viikkoa.
Mikään ruokadiktaattori en ole edelleenkään, syön vaihtelevasti ja monipuolisesti kotiruokaa. Tämä taktiikka on osoittautunut erinomaiseksi myös aktiivisesti harrastavien teinipoikaani ja esiteini tytärtäni ajatellen. Meillä ruoka on nautinto, se syödään yhdessä (jep, tämä on the thing), eikä siitä tehdä numeroa ettei äidin lautasella ole kermakastiketta silloin jos sitä muille tarjoillaan.
Mun kotisali ja toivottavasti myös tuleva tiimini on Powerfit Vantaa. Tarpeeksi suuria superlatiiveja ei liene olemassa millä tätä paikkaa parhaiten kuvailisi. No, se nyt on vaan paras. Siellä saa olla oma hikinen itsensä, puuskuttaa ja puhista ja tuntea olevansa aina tervetullut. Salilla käy aktiiviharrastajia ja kisaajia ja siitä se ajatus kait sitten lopullisesti lähti. Ei mua se kova treenaaminen pelota, suurin peikko päätöksen edessä oli ne bikinit. Kyllä, en tunne itseäni luonnolliseksi biksut päällä kun joku katsoo. Olen oikeasti ujo. Kovin pitkään en varmaankaan pysty itselleni uskottelemaan, että lavalle noustaan lasikengissä, ne biksut on ilmeisesti myös pakolliset. Ei pohdita kuitenkaan vielä sitä.
Tulen kirjoittelemaan tästä matkasta rehellisesti mutta varmasti välillä hyvinkin itsekriittisesti ja jopa itseironisesti. Kirjoitan omasta näkövinkkelistäni, omista tuntemuksistani ja untuvikon haasteista.
Minulla on ollut onni saada matkalleni heti alkumetreiltä mukaan upea yhteistyökumppani
Spa Lotus, minkä vuoksi tarinoissa varmasti tullaan piipahtelemaan usein hoitolassa fiksaamassa mitä milloinkin. Bikinifitness on estettinen laji, ja voin paljastaa heti näin ensi treffeillä, että minulla on ryppyjä, iho-ongelmia, turvotusta, ihon veltostumista, just name it! Näihin postauksiin varmasti sujahtaa mukaan myös kilpailuja tai alennuskoodeja, joten olkaahan valppaina.
Tervetuloa matkaseurakseni! Matka on pitkä ja välillä saattaa iskeä matkapahoinvointi, mutta kenestä sä haluaisit olla paras versio jos et itsestäsi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti