Sitähän se fitness harrastajan arki on, superfoodeja,
supertreenejä, superposetusta ja pelkkää onnea aamusta iltaan. Aina ollaan pirteitä,
energisiä, kamera valmiina ja salilla tekemässä just se treeni joka tuntuu ja
näkyy jäätävänä pumppina. Tämän kuvan ainakin moni haluaa antaa instakuvissa ja
facepostauksissa. Mun fitness arki on ehkä sitten hieman erilaista, jos tuo on
sitä oikeaa fitnesslaiffia.
Kaiken fitneksen välissä täytyy ehtiä käydä
töissä, vieläpä ihan koko päivä. Mun superfooditkin rajoittuu välipalaksi tekemäni
tuorepuuron tocojauheeseen ja chiansiemeniin. Työpäivän jälkeen pitää siivota,
viedä lapsia harrastuksiin, käydä kaupassa ja onhan mulla toki koira ja mieskin. Molemmat kaipaavat huolenpitoa. Usein salille ei pääse silloin kun energiat
olisivat suotusimmat, tunnelma katossa ja koneisto juuri ravittu. Mutta, kaiken
tämän pienen oheistoiminnan jälkeen tai välissä on se fitness elämä mun
tyylillä. Salille painalletaan suoraan töistä minuuttiaikataululla tai sitten
näiden oheistoimintojen jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Itsekäs toki olen ja otan
sen ajan jostain. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että en ehdi ylläpitää suuria
sosiaalisia verkostoja, en katsoa televisiota tai oikaista sohvalle. Iltaruoka
meillä syödään yleensä siinä klo 20-21 aikoihin, mutta silloin koko perhe
todella istuu pöydän ääressä ja päivän asiat puidaan läpi. Sopii minulle, pidän siitä, siksi teen niin.
Mutta joustaako kaikki elämä fitneksen mukaan? Eletäänkö sitä elämää 24/7? Ei
se jousta. Ensisijassa olen aina äiti, ja sen roolin taakse jää kaikki muu. Toki
tämä elämäntapa vaatii läheisiltä paljon ymmärrystä ja itseltäni valintoja.
Minulla on onni, että lähimmät ystäväni ovat aktiivisesti liikkuvaa lajiketta,
vaikka kyllä silti arastelin kertoa päätöksestäni hypätä tähän junaan. Miksikö?
Siksi, että kaiken varmuutta ja päättäväisyyttä uhkuvan ulkokuoren alla on
hitosti väliä sillä, miten läheiseni suhtautuvat asiaan. Ihmisillä ja heidän mielipiteillä, kenet oikeasti olet päästänyt lähellesi, on enempi merkitystä kuin mitä ikinä uskallat edes myöntää. On eri asia oikeasti
tukea ja seistä rinnalla, kuin kertoa, että kyllä susta varmaan siihen on.
Tuossa toisessa piilee epäilys ja se kylvää epävarmuutta. Paljon minulta on kysytty myös kysymystä, miten
sä nyt noin päätit. Anteeksi kyselijät, olen kuullut kysymyksen vaikka en ole
siihen vastannut. En koe tarpeelliseksi selitellä tai perustella asiaa
kenellekään sen kummemmin. Ne jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät etten tee
näin isoja päätöksiä hetkessä tai pohtimatta sen jokaista kulmaa. He myös
tietävät, että teen tämän täysin itselleni. Ei sitä enää päätöksen jälkeen
selitellä.
En varmasti ole helpoin ystävä ja tuettava. Olen aika yksinäinen susi, joka pohtii asioita itsekseen hiljaa, kertoo jos oikein nyhtämällä nyhtää, eikä ole helposti valmis jakamaan asioitaan, antamaan palaa itsestään. Yleisesti ottaen olen ihmisten mielestä se vahva ja itsenäinen, joka selviää ihan kaikesta pelkällä olan kohautuksella ja joka ratkoo kaikkien muidenkin kriisit ja pulmat siinä sivussa. Tiedoksenne, kyllä mullakin välillä menee kuppi nurin ja parun ääneen. Yleensä imurin tai mopin varressa koska siinä ei kukaan ole katsomassa. Ja kyllä ne epäilevät kysymykset ja merkitsevät katseet huomataan, ja ne satuttaa vaikken sitä näytä. Olen 42 enkä vieläkään osaa avata suutani ja puhua pahasta olostani tai tunteistani. Jotenkin olen sen taidon pystynyt kuitenkin lapsilleni opettamaan, onneksi.
Herrani kysyi taannoin aivan timanttisen kysymyksen: ”Mitä mun pitää tietää, jotta voin tukea sua parhaalla mahdollisella tavalla?”. Hiljaista piteli, kiemurtelin kuin mato ongessa, koska en tiennyt mitä vastata. Ymmärsin, etten yhtään tiedä mitä tuleman pitää, oikeasti. Olen uskotellut itselleni, että tästä se sitten selviää, ei kiirettä. Olen huomannut hokevani tuota lausetta todella usein, aikaa on, ei mitään kiirettä. Tiedän, että nyt pitää treenata sata lasissa eikä himmailla yhtään. Tiedän että vielä ei tarvitse vähentää ruokaa tai lisätä aerobista treeniä. Tiedän, että koskaan ei voi harjoitella poseerausta liikaa. Tiedän, että olen ihan kuutamolla siitä mikä mua henkisellä tasolla odottaa! Jos nyt olisi sos-nappula fitness urheilijalle, hakkaisin sitä kaksin käsin. Mitä ilmeisemmin on aika aloittaa aktiivinen kysely jo lajiin vihkiytyneiltä ja selvittää mitä on odotettavissa ja edes yrittää välttää pahimmat sudenkuopat. Myönnän olevani yhdenlainen ihmiskoe ja altistan itseni helposti mitä ihmeellisemmille asioille. Olisko kuitenkin nyt se kohta, kun kannattaisi kysyä kaverilta? Siltä viisaammalta matkaajalta, jonka ensi pyrähdys on jo suoritettu ja joka saattaisi jopa mielellään auttaa untuvikkoa. Auttaisitko sinä, jos pyytäisin apua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti