NÄIN SE KESÄLOMA TOIMII

Portugali, kesä 2016
 

 

Nyt se on täällä, nimittäin kesäloma! Se aikaa, kun ihminen on rentoutunut, virkeä, stressitön ja saa elää ilman aikatauluja. Ai niin, ja ruskettunut. Viime vuonna teimme ulkomaan lomailun ennätysvuoden ja siksi päätimmekin tänä kesänä viettää loman kotimaassa laitellen pihaa ja rakennellessa ikuisuusprojektia (eli taloa) valmiiksi. Virhe. Tätä lomaa on kulunut nyt kohta neljä päivää ja alan olla seinähullu. Miksei ole mitään aikatauluja, miksi koko ajan väsyttää, miksi koko ajan ärsyttää ja missä hiivatissa se kesä on? Aurinko, lämpö, huhuuu!!! Onneksi on voinut käydä edes salilla hikoilemassa. Vielä kun keksisi mistä purkista vetäisi sen värin pintaan jotta voisi palella tuolla pihalla edes sen näköisenä, että lomaa on vietetty.
Myönnän olevani aurinko addikti. Sitten kun lämpötila alkaa olla mieluummin yli kuin alle +30 astetta, alan viihtyä ja kaivan kesävaatetta päälle. Silloin voin hyvin, kroppa toimii kuin rasvattu ja valkoiset kanankoivetkin alkaa näyttää jaloilta. Nyt ei ole sitä vaaraa. Tässä lomakriisiä potiessani olen ehtinyt jo vakuuttaa itseni siitä, että peilistä mulkoilee ihan sama tyyppi kuin viime kesänä (ilman rusketusta), mitään muutosta ei kropassa ole tapahtunut ja kananjalatkin on oikeasti vain kukkakepit. Kriisin vakavuusastetta kuvaa hyvin se, että sorruin herkuttelemaan. Ostin purkin metsäsienisalaattia ja pussin jälkiuunipaloja. Lohturuoka on hieno asia. Tätä kriiseilyä olen nyt vuodattanut ansiokkaasti myös salin vastaanoton kaunokaiselle. Hän on varmaan tosi otettu tästä kunniasta, koska koettaa itse keskittyä tuleviin syksyn kisoihin ja todennäköisesti hänellä on ihan tarpeeksi tekemistä ilman mun terapeuttina toimimistakin. Anteeksi Laura, olet ihana. Koetan keksiä lomalleni jonkin paremman perimmäisen tarkoituksen, kun kanssaihmisten piinaamisen.

            Jotta teille ei jäisi nyt vallan sitä käsitystä, että murjotan täällä vilttiin käärittynä ihan koko ajan, niin paljastan että olen mä oikeasti uloskin eksynyt. Vuosia sitten pihaan lätkäistiin vuorenkilpeä sinne tänne, jotta saatiin nopeasti jotain vihreää rakennustyömaan jäljiltä. Nyt sain vihdoin aikaseksi kaivaa ne kaikki ylös. Oli aika kova homma, kiitos vahvojen juurten. Tilalle siirtelin pari kuunliljaa ja kanniskelin kiviä kaveriksi. Siinä olikin ihan kiva palauttava treeni salivapaaseen päivään. Kesäkukkien nyppimisessä olen myös kunnostautunut, samoin kastelussa. Yleensä ostan parit kesäkukat kesässä, ihan siksi etten muista niitä kastella tai muutenkaan hoitaa. Nyt nämä samat ovat vielä hengissä, vieläpä hyvässä sellaisessa. Kyllä kelpaa rippijuhlia viikon päästä viettää kun piha kukoistaa, ainakin rikkaruohoista.

 

Suomi, "kesä" 2017

 

            Kaiken tämän piha uurastuksen lisäksi eilen ilma vihdoin antoi mahdollisuuden lähteä yhden rakkaan kesäharrastukseni pariin, nimittäin moottoripyöräilyn. Hyppäsimme päivällä herrani ja tyttäreni kanssa satuloihin ja suuntasimme kohti Porvoota. Prätkän selässä ei kieltämättä kriisit muistu mieleen eikä stressi vaivaa. Se on vaan niin upeaa. Porvoo on hieno kesäkaupunki ja jäätelö joenrannassa maistuu aina hyvälle. Mitä ilmeisemmin mun pitäisi ajaa prätkällä ihan joka päivä ja näin voisin olla parempi lomalainen ja ihminen.

            Nyt lähden keräämään empiirisiä kesäkokemuksia ja etsimään loman perimmäistä tarkoitusta seikkailupuisto Korkeesta. Rohkeasti sulloin itseni sortseihin ja toivon, että löydän hyvin suojaisan ja aurinkoisen paikan mistä tähystää puissa kiikkujia. Aurinkoa jokaisen päivään!     

p.s Ennen tämän julkaisua olen kotiutunut Korkeesta. Siellä oli kylmä. Syön purkin kookosrahkaa ja leikin juovani Mai Tai cocktailia (maistuu ihan samalle). Lomalla tehdään niin.

 

 

KOVEMPI,PAREMPI,VAHVEMPI

  

    Tein alkuviikosta jotain, mitä en ole tehnyt sitten viime syksyn, nimittäin kyykkäsin. Ihan sitä perinteistä kapeaa kyykkyä. Kyykky ei muuten ole turha liike, vaikka IS niin kirjoittaisikin. Ai että olikin kivaa, mutta samalla hyvin hämmentävää. Paljonko noita kiekkoja pitäisi oikeen sitten pystyä ylös punkeamaan? En todellakaan ole mikään voimanpesä ja monessa alakropan liikkeessä pääkoppa lyö pahasti vastaan, koska hyvässä muistissa vielä on selkäkivut ja pelko niistä. Maksimeita en ole testannut ikinä. Mun työsarjat ovat 3-5x12-15 toistoa. Ei vähempää. Se tehdään vaikka silmät pullahtaisi ulos päästä.

     Tätä eilen pohdiskellessani jäi päähän pyörimään mietteet nousujohteisesta treenistä. Treenaan kovaa tässä omassa pienten tyttöjen sarjassani, ja vien itseäni aika äärirajoille, mutta kehitynkö kuitenkaan oikeaan suuntaan. Miksi en uskalla ottaa riskiä napauttaa edes niitä pieniä kiekkoja sinne tangon päähän lisää tai valita käsipainoissa sitä seuraavaa kokoa. Mitä se haittaa vaikka en jaksaisikaan tahkota sillä tuota 12 kertaa. Jos jaksan vaikkapa 8 ja vaihdan sitten siihen pienempään ja teen vielä muutaman lisää, niin luultavammin hetken päästä olenkin sinut sen isomman painon kanssa. Tyly fakta päin pläsiä, olen kihnuttanut omalla mukavuusalueellani. Joo, olen tehnyt loppuun asti ja tehokkaasti, mutta voisin olla vielä kovempi, parempi, vahvempi. Hyi minua! Arvaatte varmaan mitä teen Juhannuksena.

 

 

 
    Samaan hengenvetoon voisin avautua myös toispuoleisuudestani. Enkä tarkoita nyt yksioikoisesti kieroa mieltäni, vaan ihan kehon puolieroja. Olen tainnut mainitakin aikaisemmin, että vasen puoliskoni on selkeästi heikompi kuin oikea, ja sen voi todeta ihan silmämääräisellä tutkimisellakin. Jonkin verran olenkin jo avartanut maailmaani yhden raajan liikkeillä, mutta tarkoitus olisi asiaan enempi jatkossa vihkiytyä. Tärkeintähän on mennä heikomman puolen ehdoilla, eikä tieten tahtoen lähteä edesauttamaan puolieroa tekemällä vahvemmalla puolella enemmän ja heikommalla vähemmän toistoja. Sekä ylä- että alakropalle on monia loistavia yhden raajan liikkeitä, joita jatkossa ujutan normi treenien sekaan. Ei se ota jos ei annakaan. Itse kyllä uskon, että tällainen ärsykkeen antaminen ja supistukseen keskittyminen vauhdittaa lihaskasvua. Ja sitähän tässä kiivaasti etsitään, kasvua, kehitystä ja nousujohteisuutta treeniin.

     Juhannustakin pitäisi tässä välissä viettää. Mulla se tarkoittaa perheen yhteistä aikaa, pihaa, grillausta, toivottavasti veneilyä ja treeniä. Kerrankin pääsee treenaamaan ilman aikatauluja, ihan luksusta!
Nautitaan keskikesän juhlasta hyvin mielin, syödään sopivasti ja muistetaan liikkua edes pienten kävelylenkkien muodossa. Siinä grillatessa on muuten hyvää aikaa tehdä vaikka bulgarialaista kyykkyä toinen jalka terassin päällä tai askelkyykykävellä pihaa pari kertaa ympäri. Mutta jokaisen oma valinta, voi olla tekemättäkin.

Rentoa Juhannusta joka tapauksessa kaikille. Olkaa ihmisiksi!

LAHJAKSI AIKAA

 

   Aika. Aikaa tarvitaan ja sitä annetaan. Aikaa toivotaan lisää ja sitä pelätään samaan aikaan. Kehityksen kannalta aika on oleellinen tekijä. Täytyy olla aikaa treenata, syödä ja levätä, vieläpä sopivassa suhteessa. Mutta samalla pitää olla aikaa myös odottaa. Kehitys vaatii aikaa ja järjettömän määrän pitkäjänteisyyttä. Kehitys ei tule kiirehtimällä tai hampaat irvessä pakottamalla, se saavutetaan vaan antamalla aikaa. Ja odottavan aika on tunnetusti pitkä.
Usein laihikset ja kuntokuurit tyssää juuri tähän. Ei ole sisäistetty, että kaiken sanelee kuitenkin lopulta aika. Oikotietä onneen ei ole – tai on ilmeisesti , mutta jätetään ne tiet sen tien valitseville. Mun tie on se pitkä ja kivinen, jossa kompuroidaan, kaadutaan ja taas noustaan tuhkasta.

   Aika on asia, jolle on mahdotonta laskea arvoa. Sen arvo on mittaamatonta. Siksi pitäisi opetella nauttimaan kaikesta ajasta ja ajattelemalla se lahjana. Voisi kuvitella, että nyt kun koulut loppui, perheen arkikin olisi seesteisempää, kun sitä aikaa vapautui. Näin ei just tällä kertaa päässyt käymään, vaan viime viikko paahdettiin varmaankin se kaksisataa lasissa. Oli tyttären uudet treenikuviot, pojan riparileirille lähtöä, tunnollista treeniä ja luonnollisesti työtkin piti hoitaa. Silloin kun kiire painaa päälle, on hyvä puhaltaa peliä hetkeksi poikki ja ottaa aikalisä.

    Me pakattiin tyttären kanssa perjantaina autoon omien kamojen lisäksi ystävä sekä hänen tyttärensä ja suuntasimme viettämään tyttöjen viikonloppua Vierumäelle. Ei siivousta, pyykinpesua tai suuria aikatauluja. Normaalit treenit vaihdettiin issikkavaellukseen, flow parkkeiluun ja rentoiluun. Olen nuoruudessani ollut kova heppatyttö, ja edelleen mieli ja keho rauhoittuu hevosen selässä. Flow park ei sitten ollutkaan niin pikku juttu, kiitos korkeanpaikankammon. Silti kiipesin kuuliaisesti puihin ja kompuroin radat läpi, hampaat irvessä. Kyllä minäkin pystyn, jos pikkutytötkin! He nauttivat, mulla valui tuskan hiki pitkin niskaa. Mutta voittaja fiilis jälkikäteen! Ja kuten kuvasta näkyy, irtos se epäuskoinen hymykin välillä. Pikkusen ylpeilen myös sillä, että kiltisti lähdin uimahalliin. Jälleen asia josta en pidä, uimahallit ja kylpylät. Niissä on aina kylmä, silmiä ja ihoa kirvelee, jalat ei yllä pohjaan ja siellä pitää patsastella uimapuvussa. Se on vähintäänkin epämukavaa. Pisteet Vierumäen uimahallille, sillä sinne oli liimailtu vesijumppa liikkeita ikkunaan. Ei muuta kuin kiertoharjoittelut pystyyn ja näin pikkutytöt saivat tunnin pulikointi aikaa ennen kuin äiti alkoi kitistä.

 

 

   Vaikka kaikki tämä action olikin kivaa ja tervetullutta vaihtelua, silti kaikista paras anti oli chalets-huoneiston parvekkeella nautitut rauhalliset aamupalat. Lämmin aamu, aurinko, näkymä golf kentälle eikä mihinkään kiire. Tässä idyllissä ja rauhassa aika muuttui kerrankin lempeäksi. Kumpikaan meistä ei vaatinut toisiltaan mitään.

   Oletko koskaan miettinyt omaa suhtautumistasi aikaan. Onko se sinulle vain sormien läpi valuvaa ja jonnekin hukkuvaa, vai armollinen ystävä? Jonkinlainen sovinto ajan kanssa olisi varmaankin hyvä tehdä meidän kaikkien.

ARKI PELKKÄÄ FITNESSTÄ

   Sitähän se fitness harrastajan arki on, superfoodeja, supertreenejä, superposetusta ja pelkkää onnea aamusta iltaan. Aina ollaan pirteitä, energisiä, kamera valmiina ja salilla tekemässä just se treeni joka tuntuu ja näkyy jäätävänä pumppina. Tämän kuvan ainakin moni haluaa antaa instakuvissa ja facepostauksissa. Mun fitness arki on ehkä sitten hieman erilaista, jos tuo on sitä oikeaa fitnesslaiffia.

   Kaiken fitneksen välissä täytyy ehtiä käydä töissä, vieläpä ihan koko päivä. Mun superfooditkin rajoittuu välipalaksi tekemäni tuorepuuron tocojauheeseen ja chiansiemeniin. Työpäivän jälkeen pitää siivota, viedä lapsia harrastuksiin, käydä kaupassa ja onhan mulla toki koira ja mieskin. Molemmat kaipaavat huolenpitoa. Usein salille ei pääse silloin kun energiat olisivat suotusimmat, tunnelma katossa ja koneisto juuri ravittu. Mutta, kaiken tämän pienen oheistoiminnan jälkeen tai välissä on se fitness elämä mun tyylillä. Salille painalletaan suoraan töistä minuuttiaikataululla tai sitten näiden oheistoimintojen jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Itsekäs toki olen ja otan sen ajan jostain. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että en ehdi ylläpitää suuria sosiaalisia verkostoja, en katsoa televisiota tai oikaista sohvalle. Iltaruoka meillä syödään yleensä siinä klo 20-21 aikoihin, mutta silloin koko perhe todella istuu pöydän ääressä ja päivän asiat puidaan läpi. Sopii minulle, pidän siitä, siksi teen niin.

   Mutta joustaako kaikki elämä  fitneksen mukaan? Eletäänkö sitä elämää 24/7? Ei se jousta. Ensisijassa olen aina äiti, ja sen roolin taakse jää kaikki muu. Toki tämä elämäntapa vaatii läheisiltä paljon ymmärrystä ja itseltäni valintoja. Minulla on onni, että lähimmät ystäväni ovat aktiivisesti liikkuvaa lajiketta, vaikka kyllä silti arastelin kertoa päätöksestäni hypätä tähän junaan. Miksikö? Siksi, että kaiken varmuutta ja päättäväisyyttä uhkuvan ulkokuoren alla on hitosti väliä sillä, miten läheiseni suhtautuvat asiaan. Ihmisillä ja heidän mielipiteillä, kenet oikeasti olet päästänyt lähellesi, on enempi merkitystä kuin mitä ikinä uskallat edes myöntää. On eri asia oikeasti tukea ja seistä rinnalla, kuin kertoa, että kyllä susta varmaan siihen on. Tuossa toisessa piilee epäilys ja se kylvää epävarmuutta. Paljon minulta on kysytty myös kysymystä, miten sä nyt noin päätit. Anteeksi kyselijät, olen kuullut kysymyksen vaikka en ole siihen vastannut. En koe tarpeelliseksi selitellä tai perustella asiaa kenellekään sen kummemmin. Ne jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät etten tee näin isoja päätöksiä hetkessä tai pohtimatta sen jokaista kulmaa. He myös tietävät, että teen tämän täysin itselleni. Ei sitä enää päätöksen jälkeen selitellä.

   En varmasti ole helpoin ystävä ja tuettava. Olen aika yksinäinen susi, joka pohtii asioita itsekseen hiljaa, kertoo jos oikein nyhtämällä nyhtää, eikä ole helposti valmis jakamaan asioitaan, antamaan palaa itsestään. Yleisesti ottaen olen ihmisten mielestä se vahva ja itsenäinen, joka selviää ihan kaikesta pelkällä olan kohautuksella ja joka ratkoo kaikkien muidenkin kriisit ja pulmat siinä sivussa. Tiedoksenne, kyllä mullakin välillä menee kuppi nurin ja parun ääneen. Yleensä imurin tai mopin varressa koska siinä ei kukaan ole katsomassa. Ja kyllä ne epäilevät kysymykset ja merkitsevät katseet huomataan, ja ne satuttaa vaikken sitä näytä. Olen 42 enkä vieläkään osaa avata suutani ja puhua pahasta olostani tai tunteistani. Jotenkin olen sen taidon pystynyt kuitenkin lapsilleni opettamaan, onneksi.

  Herrani kysyi taannoin aivan timanttisen kysymyksen: ”Mitä mun pitää tietää, jotta voin tukea sua parhaalla mahdollisella tavalla?”. Hiljaista piteli, kiemurtelin kuin mato ongessa, koska en tiennyt mitä vastata. Ymmärsin, etten yhtään tiedä mitä tuleman pitää, oikeasti. Olen uskotellut itselleni, että tästä se sitten selviää, ei kiirettä. Olen huomannut hokevani tuota lausetta todella usein, aikaa on, ei mitään kiirettä. Tiedän, että nyt pitää treenata sata lasissa eikä himmailla yhtään. Tiedän että vielä ei tarvitse vähentää ruokaa tai lisätä aerobista treeniä. Tiedän, että koskaan ei voi harjoitella poseerausta liikaa. Tiedän, että olen ihan kuutamolla siitä mikä mua henkisellä tasolla odottaa! Jos nyt olisi sos-nappula fitness urheilijalle, hakkaisin sitä kaksin käsin. Mitä ilmeisemmin on aika aloittaa aktiivinen kysely jo lajiin vihkiytyneiltä ja selvittää mitä on odotettavissa ja edes yrittää välttää pahimmat sudenkuopat. Myönnän olevani yhdenlainen ihmiskoe ja altistan itseni helposti mitä ihmeellisemmille asioille. Olisko kuitenkin nyt se kohta, kun kannattaisi kysyä kaverilta? Siltä viisaammalta matkaajalta, jonka ensi pyrähdys on jo suoritettu ja joka saattaisi jopa mielellään auttaa untuvikkoa. Auttaisitko sinä, jos pyytäisin apua?

PALJON PUHETTA PYLLYSTÄ

 

    Tällä viikolla on takapuoli taas päässyt otsikoihin, tällä kertaa kuolleen takapuolen syndrooman muodossa. Termi on peräisin kanadalaiselta selkävaivoihin erikoistuneelta biomekaniikan professori Stuart McGill’ltä. Kuolleen peräsimen syndrooma eli pakaralihaksen uinuminen johtuu usein liiasta istumisesta, jolloin lonkankoukistajat alkavat kiristymään ja pakaralihakset lonkkien takana venymään. Kiristyneet lonkan koukistajat puolestaan kiskovat lantion etureunaa alaspäin ja aiheuttavat lopulta selkäkipua. Tuttu juttu monelle istumatyöläiselle. Kuulostaako tutulta? Jos kuulostaa, niin peräsin kaipaa herättelyä! Luin tämän hyvin mielenkiintoisen artikkelin MeNaisista (4.6.2017, Viivi Aaltovesi), käyhän tutustumassa:
http://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva-olo/terveys/pera-ylos-penkista-muuten-uhkaa-kuolleen-pyllyn-syndrooma

     Mutta itse asiaan. Pylly on tärkeä. Sitä joko on tai ei ole, se on liian iso tai liian pieni, väärän mallinen, littana tai roikkuva. Aiheesta voisi varmaan kirjoittaa yhtä monta tarinaa kun on ihmistäkin, loputon suo. Itselläni on viha-rakkaussuhde omaan takapuoleeni. Siellä se keikkuu, niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Tyytyväinen voin olla siitä, että omaan suhteellisen pyöreän pepun ihan luonnostaan. Pakaralihas on varmasti yksi vahvimmista lihaksistani, sitä on kiva treenata ja kehitys näkyy. Toisaalta, peffatreenin laiminlyönti näkyy myös nopeasti veltostumisena. Ja ai sentään sitä housujen ostamisen tuskaa! Siihen ei osto-oppaat riitä, vain tarpeeksi stretchiä voi pelastaa täydelliseltä hermojen menetykseltä.  Voisi kuvitella helposti, että sen pyöreän pepun nyt voi laittaa ihan mihin housuihin vaan, ja kaikki näyttää hyvälle. Väärin kuviteltu. Useammat housumallit litistävät perän sellaiseksi pannukakuksi tai painavat sen sivusuuntaan hehtaarin kokoiseksi. Tämänhetkinen suosikkini on House of Brandonin Plenty-mallin farkku, se venyy ja paukkuu joka suuntaan ollen samalla kuitenkin hyvin napakka ja pepun muoto säilyy. Sitten on tietysti tämä ikuinen Ilmainen vinkki, pylly näyttää paremmalle korkkarit jalassa, koska silloin pylly on töissä.

     Olen monta kommenttia kuullut, että bikinifitnesshän on pelkkää peffan esittelyä. Ihan varma en ole, mutta veikkaisin ettei pelkällä peffalla pärjää, taitanee tarvita jonkinlaiset sätkyttimet sen peffan jatkoksi ja roikottimet pään ja peffan väliin. Haluan ainakin itselleni näin uskotella ja siksi treenaan tasapuolisesti ihan koko ruotoani. Tällä hetkellä isoin kehityskohtani on etureidet ja olkapäät, molemmat kaipaisivat pyöreyttä kipeästi. Mutta se peffa, kyllä naisella pitää olla kunnon perä mistä ottaa kiinni!– kunhan se ei ole bikinifitness perä. Sen saavuttamisessa kun on pakko olla jotain perin hämärää ja iitsekeskeistä. Miten kummassa tuo voikin aiheuttaa niin paljon puhetta, vankkoja mielipiteitä, absoluuttisia totuuksia ja ylenkatsomista? Asetupas peilin eteen, käännä peräsin kohti peiliä ja katso hetki. Siellä se on. Jos olet tyytyväinen näkemääsi, onnea. Jos et, mieti miksi, ja onko se syy siihen, että arvostelet jonkun toisen peräsintä tai sitä työtä mitä sen eteen on tehty. Pylly ON tärkeä asia, minä pidän pyllyistä ja uskallan sanoa toiselle naiselle jos hänellä on hyvä perä. Ei se lohkaise omastani palasta.

 


    Viime viikon treeni tauon jälkeen on virtaa ollut taas hurjasti temmeltää salilla. Rauta tuntuu kevyeltä ja sinne omaan kuplaan solahtaminen on helppoa. Salilla ollessani keskityn somaan tekemiseeni ja olen varmaan todella epäsosiaalinen tuijotellessani tyhjyyteen. Pieniä haasteita mulla on liikkuvuuden kanssa ja lihas tahtoo mennä tukkoon aika helposti eli hierojalla pitäisi käydä paljon, paljon useammin. Myönnän, että raahaudun hierojalle vasta sitten kun pää ei käänny, hartiat hipoo korvannipukoita tai kävely muistuttaa pingviinin vaappumista. Tarvitsisin ehdottomasti hovihierojan, joka pakottaisi lihashuoltoon säännöllisesti.

    Joitain asioita ihmisen pieni mieli ei vaan tahdo sisäistää millään. Selkäleikkauksen jälkeen voin sanoa yhtään liioittelematta, että olen saanut terveyteni takaisin mutta en suinkaan ilman pieniä rajoitteita. Vasen puoleni on huomattavasti heikompi, hermotus tahtoo välillä tökkiä ja maastavetoa en saisi tehdä, se ei vaan sovi vaikka tekniikka olisi kuinka hyvä. Silti säännöllisin väliajoin sitä käyn ”vähän vaan kokeilemassa” ja sitten taas tökötetään jäykkänä kuin aidanseiväs, ei taivutusta eteen kiitos ja lantiotakaan ei sovi pahemmin liikutella. Jälleen kerran on taputeltava itseään olkapäähän ja todettava, tyhmempikin alkaisi pikkuhiljaa ymmärtää. Niin hyvä liike kun mave onkin, koetan pärjätä ilman sitä ja tarjoilen peräsimelleni muita ärsykkeitä.

   Joko muuten vilkaisit sinne peräpeiliin? Lähdetään herättelemään uinuva perä eloon kesän kunniaksi. Meillä jokaisella on bikini peppu, kun sen vaan asettelee biksuihin. Tärkeintä ei ole biksun väri tai malli, vaan se miten sen peräsimen niillä sätkyttimillään kannattelee. Kaikella rakkaudella peräsimiä kohtaan, annetaan niiden heilua vaan!

DIEETTI VAI OPTIMAALINEN RUOKAVALIO

    Dieetti on sana josta en pidä. Sen sanominen on vaikeaa, menee nenä väkisin kippuraan ja kielen joutuu painamaan kitalakea vasten niin että sattuu. Jostain syystä se myös aiheuttaa suuria intohimoja suuntaan jos toiseenkin ihmisten keskuudessa. En käytä sitä sanaa. Puhun ennemmin optimaalisesta ruokavaliosta. Se on suotuisin mahdollinen tapa syödä siihen nähden mitä tavoittelee.

   Mun koneet käy hiilarilla ja olen hyvin onnekas sen suhteen, että jonnekin se määrä vaan uppoaa keräännyttämättä suurempia rasvavarastoja. On mulla pepun alla takareisirasvavarasto tai tuttavallisemmin varaperäsin, joten ei tässä ihan yläfemmoja kannata heitellä. Nyt kun alustaa lihaksen kasvulle saa olla, kuluu hiilaria ja proteiinia itselleni hyvin mieluinen määrä. En aio julistaa mitään ruokafilosofiaa, koska en ole senkään alan ammattilainen. Minun ruokavaliossani ei ole ehdottomasti kiellettyjä ruoka-aineita, enkä usko saavuttavani tavoittelemaani lopputulosta punnitsemalla kasviksia ja elämällä ehdottomuudessa. Kasvisten syöntiä olen todella joutunut opettelemaan ja pikku hiljaa ne ovat alkaneet maistua. Parsakaalen makuun en meinannut tottua sitten millään, suussa maistui happamalle monta viikkoa ja makunystyröitä kirveli. Mutta voittajana selvittiin, enkä enää ota tuijotuskilpailua kaupassa vihannesosastolla kasvisten kanssa. Silti myönnän, että ilman minkäänlaista itsekuria syöttäisin kaikki kasvikset pojalleni, joka sitten puolestaan rakastaa niitä.

naudanfile-kasviswok nuudelilla

                                         

    Olen aamuvirkku ja aamuäreä, ihan lyömätön yhdistelmä! Herään yleensä vähintään tunti ennen muuta perhettä, jotta ehdin äreillä yksin, keittää aamupuuron ja teen, sekä tyhjentää astianpesukoneen. Niinä harvoina aamuina kun herrani erehtyy nousemaan samaan aikaan kanssani ja änkeytyy auttamaan koneen tyhjennyksessä, olen valmis potkaisemaan häntä nilkkaan. Onneksi iän myötä olen saanut hieman malttia, niiden ryppyjen lisäksi. En voi poistua kotoa ilman aamupalaa, puuroa ja raejuustoa on oltava, muuten menee kaikki pieleen. Syön aamuisin vaihtelevasti kuntokauraa, ruispuuroa tai Alpro kookosmaitoon keitettyä riisihiutalepuuroa. Sekaan raejuustoa ja marjoja tai voisilmä. Näillä kone käynnistyy, sosiaalisuustila kytkeytyy päälle ja suupielet kääntyy kohti korvia. Olen jo vuosia sitten päättänyt, että koetan nähdä asioista sen positiivisen puolen ja vältän turhaa valittamista, negatiivisuutta ja sitä kautta turhien esteiden asettamista. Jos kaikista asioista skenaarioi vain sen pahimman mahdollisen, kenelläkään ei ole kivaa. Mun mielestä elämä on tehty nautittavaksi ja elettäväksi, ei odottamista ja pahimpaan valmistautumista varten. Herrani on mitä ilmeisemmin myös hyvin tyytyväinen siihen, ettei elämänfilosofiaani kuulu nalkuttaminen. Suosittelen, kokeilkaa pitää väliviikko.

   Viime viikolla mulla oli treeni vapaa viikko. Ne ovat yllättävän vaikeita viikkoja, koska joudun rikkomaan niitä rakastamiani rutiineja ja suuntaamaan ylimääräisen energian ja ajan johonkin muuhun kuin salille menoon. Päivästä tulee minun maailmassani epätäydellinen. Sohvalle mua ei saa makaamaan, vaikka sekin pitäisi opetella. Sohvan sijaan kävin viikonloppuna makoilemassa Spa Lotuksessa ja sain kesäripset sekä aivan ihanat geelilakkaukset kynsiini. Omat kynteni ovat todella vahvat ja siksi Lotuksen ihana kynsiteknikko Janet (oikea aarre) päätyikin laittamaan vain lakkauksen ja pienenä piristyksenä glitteriä nimettömiin. On ihanaa kun kädet näyttää huolitellulta ja siisteiltä. 
Ripset taas helpottaa arkea ja onhan se kieltämättä kiva, ettei peilistä irvistä sellainen harmahtava haamu ennen ripsarin sutimista. Turhamaisuutta monen mielestä. Kyllä, sitä se on mutta ah, niin ihanaa turhamaisuutta! Kukapa ei oikeasti haluaisi olla huoliteltu.
 

 

 

Tällä viikolla aloitamme Carbon laser-kasvihoito jakson iholleni. Sitä odotan todella paljon. Kerron tästä hoidosta ja ensituntemuksista viikonlopun postauksessa lisää.

Ihanan aurinkoista viikon jatkoa kaikille.  Nautitaan nyt kun aurinko hellii, reippaillaan ulkona ja pidetään ne suupielet ylhäällä!

MENTÄSKÖ TREFFEILLE VAI LÄHTISITKÖ MUN MUKAAN MATKALLE

   Mun kalenteri on lähes aina täynnä, pidän hyvin organisoidusta kaaoksesta ympärilläni ja lankojen tanssittamisesta sormissani. Se saa mut tuntemaan olevani tarpeellinen ja elossa. Päivän hiljainen hetki on se, kun keitän töissä aamukahvit, otan sitä ison mukin käteeni ja katselen ikkunasta maailman menoa sen hetken kun kone avautuu. Rakastan järjestelmällisyyttä ja rutiineja, jopa sitä tietoista koukkuun jäämisen tunnetta. Sen vuoksi olen käynyt salilla lasten syntymästä johtuneita pieniä taukoja lukuun ottamatta yli 20-vuotta.

   Aikaisemmin en ole koskaan treenannut tavoitteellisesti, kunhan olen käynyt omaksi huvikseni kolistelemassa. Sali on aina ollut minulle omaa aikaa, tapa jolla pidetään pääkoppa järjestyksessä ja sivutuotteena on sitten saatu tämä kompakti 160 cm pakattua ihan kelpo pakettiin. Kiinnostuin tavoitteellisemmasta treenaamisesta jo muutama vuosi takaperin, mutta otin uuden lähdön telineistä vasta selkäleikkauksen ja toipilasajan jälkeen syksyllä 2016. Kolistelun sijaan kiinnostuin viilauttamaan tekniikkaa kuntoon PT:n avulla ja samalla aloin opetella myös ruoan merkitystä tässä kokonaisuudessa. Rakastan ruokaa! Olen siinä mielessä outo, etten pidä makeasta muuten kuin jäätelön muodossa. Myöskään snacksit eivät saa aikaan minkäänlaisia tunnetiloja.
Mutta ruoka – mitä enemmän, sen parempi. Olenkin opetellut syömään sen aikaisemmin kahdessa osassa mättämäni ruokamäärän neljässä tai viidessä osassa. Oli muuten vaikeaa ja ihan koko ajan nälkä, mutta onneksi vain pari viikkoa.
Mikään ruokadiktaattori en ole edelleenkään, syön vaihtelevasti ja monipuolisesti kotiruokaa. Tämä taktiikka on osoittautunut erinomaiseksi myös aktiivisesti harrastavien teinipoikaani ja esiteini tytärtäni ajatellen. Meillä ruoka on nautinto, se syödään yhdessä (jep, tämä on the thing), eikä siitä tehdä numeroa ettei äidin lautasella ole kermakastiketta silloin jos sitä muille tarjoillaan.

    Mun kotisali ja toivottavasti myös tuleva tiimini on Powerfit Vantaa. Tarpeeksi suuria superlatiiveja ei liene olemassa millä tätä paikkaa parhaiten kuvailisi. No, se nyt on vaan paras. Siellä saa olla oma hikinen itsensä, puuskuttaa ja puhista ja tuntea olevansa aina tervetullut. Salilla käy aktiiviharrastajia ja kisaajia ja siitä se ajatus kait sitten lopullisesti lähti. Ei mua se kova treenaaminen pelota, suurin peikko päätöksen edessä oli ne bikinit. Kyllä, en tunne itseäni luonnolliseksi biksut päällä kun joku katsoo. Olen oikeasti ujo. Kovin pitkään en varmaankaan pysty itselleni uskottelemaan, että lavalle noustaan lasikengissä, ne biksut on ilmeisesti myös pakolliset. Ei pohdita kuitenkaan vielä sitä.

   Tulen kirjoittelemaan tästä matkasta rehellisesti mutta varmasti välillä hyvinkin itsekriittisesti ja jopa itseironisesti. Kirjoitan omasta näkövinkkelistäni, omista tuntemuksistani ja untuvikon haasteista.

   Minulla on ollut onni saada matkalleni heti alkumetreiltä mukaan upea yhteistyökumppani
Spa Lotus, minkä vuoksi tarinoissa varmasti tullaan piipahtelemaan usein hoitolassa fiksaamassa mitä milloinkin. Bikinifitness on estettinen laji, ja voin paljastaa heti näin ensi treffeillä, että minulla on ryppyjä, iho-ongelmia, turvotusta, ihon veltostumista, just name it! Näihin postauksiin varmasti sujahtaa mukaan myös kilpailuja tai alennuskoodeja, joten olkaahan valppaina.

Tervetuloa matkaseurakseni! Matka on pitkä ja välillä saattaa iskeä matkapahoinvointi, mutta kenestä sä haluaisit olla paras versio jos et itsestäsi?