IHANA JA ODOTETTU JOULU

 

Tunnustaudun jouluihmiseksi. Joulu on ollut jo lapsuudenkodissani suuri juhla, ja sitä on aina vietetty suvun kesken isosti. Joulusta on pelkästään lämpimiä ja ihania muistoja; yhdessäoloa, valmisteluita, odottamisen kutkutusta vatsanpohjassa ja perinteitä. Vietämme nykyisin joka toisen joulun pohjoisessa minun perheen ja sukulaisten kanssa, ja joka toisen täällä etelässä herrani perheen kanssa, jolloin kokoonnutaan meille. Tänä vuonna on vuorossa jäädä kotiin. On ihana laittaa joulua ja vaalia niitä lapsena opittuja perinteitä, seurata miten omat lapset nauttivat niistä yhtä paljon kun itse lapsena, mutta en silti kiellä ettenkö kaipaisi omia vanhempiani, sisaruksiani ja isomummoa jouluna. Oma perhe on kuitenkin oma perhe, ja ilman heitä joulu ei ole ihan täydellinen.

Jouluviikon puuhat

                Niin se tupsahti taas eteen, jouluviikko. Perinteisesti oman perheen joululahjat on vielä ostamatta, mutta lista on jo tehtynä.  Jätän aina lahjojen oston viime päiviin. Ihmiset ovat siirtyneet stressaamaan ruokakaupan puolelle, ja pahimmat tuuppijat on poissa tieltä. Yleensä ostokset saa tehdä ihan rauhassa ja liikkeissä on aikaa paketoidakin valmiiksi.  Mutta hei, kinkun ostin toissa päivänä! Sain koutsilta luvan syödä ja levätä jouluna, joten tottelevaisena aion tehdä niin. Lauantain pyhitän laatikoiden tekemiselle ja pikku leipomisille. Samalla juhlitaan kuopuksemme 11-vuotis synttäreitä omalla porukalla ja kootaan vähän Ikean meikkipöytää lahjaksi. Tyttäremme syntymä ihan joulun alla on lisännyt oman vivahteensa joulun viettoon, hän kun on henkeen ja vereen joulun lapsi, oikea tonttutyttö. Hänellä joulun hypetys alkaa jo marraskuun puolella ja kasvaa valtaviin mittoihin jouluun mennessä. Mitään ei saa unohtaa, jättää pois tai muuttaa. Tästä pitää oma joulutonttumme huolta.
Joulun aika on meidän perheen yhteistä aikaa, jolloin ei ole mihinkään kiire. Jep, joulusta ei stressata, vaikka tekemistä onkin paljon. Kaikki on kuitenkin mielekästä yhdessä tekemistä, siitä me nautitaan.

Vielä nyt alkuviikosta oli tarkoitus tehdä pari kunnon treeniä ja aloitella lepoviikkoa sitten loppuviikolla. Eilen kuitenkin kroppa ja pää päätti salilla toisin, eikä treenistä tullut yhtään mitään. Kieltämättä kova treenitahti tuntuu kropassa ankarana väsymyksenä ja lepo tulee todella tarpeeseen. Ja hyvä tässä on varmaan myös tankata, koska sitten se alkaa, se pelottava dieetti.

Jotain myös itselle
                Omat joululahjat olen toki jo hoitanut 😊. Kisabiksut valmistui juuri sopivasti, ja nyt odotan niiden saapumista innolla. Kuvat ja video oli ainakin niin mahtavat, että säihkeestä ja blingistä tämä ei kiinni tule jäämään.
Varmuudeksi shoppasin myös vähän uutta treenivaatetta, jos vaikka sattuisi niin, ettei tontut olisi hoksanneet tätä kohtaa huomioida. Pakettia odotellessa. Eniten odotan kuitenkin sitä kiireetöntä yhdessäoloa ja kun tehdään ei mitään. Ehkäpä jo jonkun aikaa kadoksissa ollut unikin löytää taas takaisin, ja saisi nukuttua muutaman yön ilman yöllisiä aivotyöskentelyitä.

 

Antamisen ilo tuo joulumielen

                Oman perheen lisäksi olen perinteisesti aina lahjoittanut jotain vähävaraisille perheille tai muuten erityistilanteessa oleville lapsille. Tänä vuonna erityishuomion sai luonnollisesti oma tukityttömme. Hänen lisäkseen pääsin täyttämään pienen 9-vuotiaan pojan toiveen omasta sinisestä rannekellosta sekä yksinhuoltajaäidin lahjatoiveet kahdelle lapselleen, vähän vaatetta ja lelut. Tiedän, että kaikkia en voi auttaa, mutta se pienikin apu on tärkeä. En tunne itseäni mitenkään erityiseksi hyväntekijäksi, mutta fiilistelen sitä tunnetta, kun lapsi aukaisee lahjan ja saa sen ilon tunteen. Se tekee minut onnelliseksi.

Leppoisaa Joulua kaikille. Syökää, levätkää ja nauttikaa yhdessäolosta. Nämä hetket on kultaa kalliimpia. Levätyn ja tankatun joulun jälkeen sitten potkaistaan uusi treeniputki tulille ja aletaan odotella näkyviä tuloksia 😉

 

TIEDÄTKÖ MIKÄ TEKEE SINUSTA AINUTLAATUISEN

              Tätä asiaa olen pyörittänyt päässäni tässä pari viikkoa. Olen koettanut kaivaa omia vahvuuksia esiin ja ottaa niitä käyttöön, ruokkinut niillä sisäistä epävarmaa pikkutyttöä. Olen hypännyt omalta mukavuusalueeltani ulos ryminällä ja käynyt tässä parin viikon aikana kolmissa posetreeneissä. Onko teillä koskaan sitä tunnetta vatsanpohjassa, kun tuntuu että se kääntyy ympäri silkasta epävarmuudesta? Tai ette vaan kehtaa tehdä jotain asiaa, koska uskot näyttäväsi tosi nololta? Poset on mulle niitä tilanteita. Ymmärsin, että jos en pääse epävarmuudestani eroon, en voi ikinä oppia tai antaa itselleni edes mahdollisuutta oppia. Koska näytän tyhmältä, koska en osaa, koska kaikki arvostelee. Ymmärsin, että nyt on aika kaivaa oma ainutlaatuisuus esiin, jos sellainen on, ja lopettaa vikinä.

Mitä on ainutlaatuisuus?

             

 

        Ainutlaatuisuus on mun mielestä sitä, mikä erottaa minut sinusta, muista ihmisistä. Ne on ominaisuuksia tai asioita, joita pitäisi tunnistaa itsestään ja olla niistä ylpeä. Ainutlaatuisuus pitää sisällään niin hyviä kuin huonoja puolia. Kyse on siitä, miten valjastaa ne käyttöön, oppii niitä hallitsemaan ja niissä kehittymään. Ainutlaatuisuus on niitä asioita, jotka saa hehkumaan.
Osaatko kertoa itsestäsi kolme asiaa mitkä tekee susta ainutlaatuisen, jos kysyn? Tuleeko ne tuosta vaan, vai joudutko miettimään?

 

 

Askeleet eteenpäin

              Pohdin ensin näitä juttuja omassa blondin päässäni, pyörittelin, hylkäsin ja tuskastuin. Sitten hoksasin, että aina voi kilauttaa kaverille. Niinpä tein kotona gallupin ja kysyin muulta perheeltä, mitkä ominaisuudet tekee minusta ainutlaatuisen.  Päädyin kysymän muutaman perus kysymyksen ja etsimään omaa ainutlaatuisuuttani niiden avulla.
Vastaajina toimi Jessica 11v, Valtteri 15v ja herrani Tero. Vastasin näihin kysymyksiin myös itse.

Mikä on minussa parasta?
J: Se, että välität. Sä välität kaikista ihmisistä aina. Ja olet paras äiti.
V: Se, että olet mun äiti. Ei vois olla parempaa.
T: Olet huomioonottava, helposti lähestyttävä ja söpö.

Minä: Positiivisuus ja avarakatseisuus, suuren suuri sydän

Mikä on minussa huonointa?
J: Ärsyynnyt aika helposti
V: Liika ja turha huolehtivaisuus
T: Aamuyrmyily. Jossain tilanteissa olet erakko, sellainen ”anna mun olla rauhassa”- tyyppi.

Minä: Ujous, itseni vähättely

Mitkä asiat tekevät minusta hyvän urheilijan?
J: Jaksat treenata ja otat aina treenit tosissaan, et unohda lähteä treeneihin, etkä luovuta ikinä.
V: Hullu treenaaja, jumalaton into, löydät aina aikaa treenille.
T: Tahdonvoima, näyttämisenhalu, periksiantamattomuus ja se, että urheillessa saat olla itsekäs vastapainona muuten kokoaikaiselle avulaisuudelle muita kohtaan.

Minä: Periksiantamattomuus ja äärettömän luja tahto, usko omaan tekemiseen ja halu kehittyä koko ajan.

Onko minussa jotain hassua?
J: Naurat erikoisille asioille. Sun hassu on erilainen kuin muilla
V: Oululaisuus
T: Ei osaa (tai uskalla) sanoa

Minä: Nolostelen aika outoja juttuja ilman sen kummempaa syytä, outo huumori.

Mitkä asiat erottaa minut muista ihmisistä?
J: Treenaaminen on erilaista kuin muilla, paljon tavoitteellisempaa. Et anna esteiden rajottaa tekemisiä ja uskallat kertoa mielipiteet.
V: Oot erittäin kiltti ja sanot asiat aina suoraan. Se on tosi hyvä.
T: Söpöys ja suloisuus. Tunteikkuus näkyy ilmeissä ja kuuluu äänessä, se on valloittavaa.

Minä: Uskallan olla oma itseni ja rakastan itseäni juuri tällaisena vahvana mutta yhtä aikaa haavoittuvaisena. Ehkä pieni positiivinen hulluus.

            Olen joskus saanut palautetta itsenäni olemisesta. Minua on pyydetty olemaan vähemmän itseni ja ottamaan joku toinen rooli. Ihmisten keskellä täytyisi olla pidättyväisempi, virallisempi. Ehkä niin, mutta ei sovi minulle. Minä en voi olla kukaan muu, tai ottaa kenenkään muun roolia. Silloin huijaisin niin ympäristöäni kuin itseänikin. Minä olen minä ja ainakin elämäni tärkeimmät ihmiset pitävät minua ainutlaatuisena. Niin pidän minäkin tästä eteenpäin. Pidä sinäkin itseäsi, sillä sitä sinä olet. Kysy vaikka 😊

VIIKOT EI PALJON ARMOA ANNA

 

Onnellisen ihmisen on helppo hymyillä

 

            Viikot juoksee ihan käsittämätöntä vauhtia ja tuntuu, että ympärillä pyörii sellainen kovan luokan härdelli koko ajan. Tänään heräsin tosiasiaan, että kisoihin on enää viisi kuukautta aikaa, wow! Onnekseni voin sen verran huokaista, että biksut on tilattu, treenit sujuu, posetreenejä on sovittuna, ruokavalio on siistitty odottamaan sitä dieetin alkua ja viimeinen bileiltakin on ehditty viettää. Seuraava sitten ensi keväänä :)

Pikku tuulettuminen ei ketään tapa

            Kuten olen aikaisemminkin maininnut, en ole mikään bilehile mutta joskus tekee hyvää käydä vähän tuulettamassa itseään, käytännössä kaksi kertaa vuodessa on lähellä todellisuutta. Nautin suuresti herrani seurasta ja pari viikkoa sitten kävimmekin nauttimassa kiireettömän illallisen uudessa ravintola Sue Ellenissä, jota ennen etkoilimme skumppalasin ääressä Clarion Helsingin sky barissa. Tuossa ulkoilussa on ehkä jännin kohta se, kun saa ja pitää laittaa päälle jotain nättiä. Ja tuleehan sitä toki kaivettua meikkisiveltimetkin naftaliinista ja laitettua vähän lilaa luomiin. Täytyy itsekin myöntää, että pikkusen erinäköinen nassu sieltä peilistä kurkistaa pienen sutimisen jälkeen.
Sue Ellen oli todella positiivinen kokemus niin sulavasti soljuvan palvelunsa kuin ruoan ja raaka-aineidenkin osalta. Menu koostui Etelärannikon runsasmakuisista liha-, äyriäis- ja kasvisruoista lisukkeineen. Voin kertoa, että savustuskaappi ja puuhiiligrilli todella loihti makunystyröitä hivelevät maut esiin. Ruokakuviakin näpsin, mutta kiitos puhelimen vaihdon, kaikki hävisi.
Ulkoilua seuraavana päivänä vietettiinkin sitten isäinpäivää ja lahjusten lisäksi loihdimme lasten ja mummin kanssa iskälle kunnon brunssin. Siinähän se sunnuntai menikin närppien kaikkea ei niin fitnesstä.

 

 

Missä mennään treenien kanssa?

            Rairait on historiaa ja nyt eletään sen verran kurinalaisemmin, että ruokavalion ohi ei enää napsita tai pidetä omin päin vapaan syömisen päiviä. Kaloreita tulee päivän aikana tankattua edelleen reippaasti yli 2000 kcal, eli energiaa riittää treenata ja palautua hienosti. Silti, kun sen vähänkin sieltä on nyt jättänyt pois, on aamupaino heti hilannut itsensä kilon verran alemmaksi. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että koutsi ei tule asettamaan mulle mitään painotavoitetta, vaan kropan kiristymisen kautta mennään. Paino edellä mennään vaan painava perä edellä palmupuuhun.

            Viime viikolla on tehty kolme jalkatreeniä normaalin kahden sijaan; etu- ja takareisipainotteiset erikseen sekä kolmantena pitkien toistojen (yli 100) piina ylipäällikön tahdissa. Ai että tuntui sellainen poltto jaloissa, kun tuota tahkottiin, että huhheijaa! Jos olis aikuinen akka kehdannut itkeä tirauttaa, niin olisin voinut senkin tehdä. Pidättäydyin kuitenkin vaan sofistikoituneessa kiroilussa ja puhinassa. Mutta kyllä mä nautin siitä ihanasta kivusta ja kivistävästä pumpista lihaksessa. Koutsin kanssa todettiin, että kyllä ne koipeloisetkin sieltä alkaa heräillä ja näyttää vähän muotoaan. En ehkä ihan toivoton tapaus ole niidenkään suhteen, vaikka välillä onkin tuntunut, että saamarin rimpulat ei kehity sitten millään.

Voiko itsestään antaa koskaan liikaa?

 

Kuva lainattu netistä

    Paljon tässä on siis taas ehditty, vaikka ensin tuntuu että pelkkä oravanpyörä pyörii. Hieman on stressin tynkääkin ollut ilmassa ja välillä on aamuyön tunnit mennyt enempi mietiskelyn kuin nukkumisen tahtiin. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että muu ympäristö perheen ja treenin ulkopuolella vie todella paljon energiaa tällä hetkellä. Olen luonteeltani maailmanrauhan tavoittelija, haluan että kenelläkään ei ole paha olla ja otan helposti harteilleni asioita sen kummemmin miettimättä. Sitten pohdin yöt miten voin minkäkin asian ratkaista. Tunnen velvollisuudekseni olla aina saatavilla, avuksi, ongelmanratkaisu automaatti, vaikka se olisi omasta kapasiteetista pois. Ja poden vielä valtavan huonoa omaatuntoa siitä, jos en onnistu ratkomaan asioita. Ehkä tyhmää, ehkä vaan suuri sydän. Niin tulee varmasti olemaan aina, en sille mitään mahda. Tietysti toivon, että se ei vaikuta kauheasti valmistautumiseeni, etten stressaa tai väsytä itseäni liikaa. Mutta nyt vielä ainakin vihelletään eteenpäin täydellä höyryllä ja positiivisin fiiliksin.

Viikonloppuna ajattelin aloittaa tyttären huoneen remppaa. Enhän mä toki osaa rempata, mutta hällä väliä. Hauskaa siitä tulee joka tapauksessa.

KUKA PELKÄÄ FITNESS-KUPLAA

    Kilpaurheilu vaatii aina omistautumista ja onnistuakseen lajille otollisen elämäntavan omaamista. Fitneksen osalta puhutaan fitness-kuplasta, ja sitä pidetään pääsääntöisesti pahana peikkona. Mielestäni kaikki urheilijat elävät lajinsa ominaisessa kuplassa, vaikka siitä harvojen lajien osalta puhutaan yhtä suoraan. Siinä vaiheessa, kun pelkästä urheilulajista siirrytään elämäntapaan, mennään mielestäni ns. kuplan sisään. Tämä tapahtuu ihan varmasti niin mäkihypyssä, yleisurheilussa, luistelussa, kun missä tahansa urheilussa. On omat treenisyklit, ruokailutottumukset, rutiinit, oheistreenit, kehonhuollot, lajille ominainen vaatetus ja selitykset. Juuri se on mielestäni sitä paljon puhuttua kuplaa. Sitten on eri asia pysyykö se kupla hallinnassa, vai muuttuuko se pakkomielteiseksi ja ahdistavaksi. Tämäkään ei mielestäni koske vain fitnesstä. Esimerkkejä löytyy varmasti lajista kuin lajista, niihin ei vaan kohdisteta samanlaista syyttelyä ja suurta huomiota.  Mielestäni terve ja pehmeä kupla on jopa tarpeen, se mahdollistaa fokusoinnin itse asiaan ja auttaa ymmärtämään pienistä palikoista koostuvan kokonaisuuden.

Huipulle hissillä tai kiipeämällä

     Yleinen ajattelu, harhakuvitelma on, että fitness on pelkkää käännöstä oikealle, pyllistys, hiusten heilautus ja päälle liimattu irvistys, joka toisilla onnistuu näyttämään luonnolliselta. Fitness urheiluna on kaikki se, mitä tapahtuu kisalavan ulkopuolella vuoden aikana. On totta, että bikini fitneksessä ei ole määritelty miten urheilullinen vartalo on saavutettava, joten suotuisat geenit omaava simpsakka neitokainen voi periaatteessa kiivetä ihan pystymetsästä lavalle. Tätä toivottavasti tapahtuu harvoin. Itse kun tavoitteidensa eteen on tehnyt pirusti töitä, seurannut uteliaan malttamattomana kehitystä ja nauttinut pääsääntöisesti joka minuutista, haluaisin suoda sen saman tekemisen kautta tulevan onnistumisen tunteen jokaiselle. Lajista riippumatta. Voiko lopputuloksesta tai päämäärästä nauttia ilman kuljettua matkaa? Omasta mielestäni se on vajaa, siitä puuttuu konttaamisen ja voittajana ylös nousemisen hohto. Ilman mustelmia, kolhuja polvessa ja eksymättä on vaikea löytää perille. Ja jos löytää, ei ainakaan ole oppinut mitään.

Oma kupla, paras kupla

    Oma kuplani alkaa hitaasti mutta varmasti muodostua. Huomaan antavani vähemmän aikaa pedantille siivous puolelleni, koiran ulkoilutus toimii ajatuksissa samalla palauttavana kävelynä, perheen ruoanlaitto vastuu on kuin huomaamatta siirtynyt herralleni ja perheeseemme on muuttanut vaaka. Otetaas ensin ruoka. Joku aika sitten olin hyvin tarkka siitä, että teen itse omat ruokani ja siinä sivussa valmistui myös muun perheen ruoat. Herrani teki ruoat yleensä viikonloppuisin, koska omaa sen alan ammattilaisena paremmat kokkaustaidot kuin minä. Yrittäjän epäsäännöllisen työajan vuoksi säästin hänet tältä velvollisuudelta kuitenkin pitkään, palttiarallaa 15 vuoden ajan. Nykyisin herrani kokkailee pääsääntöisesti viikollakin ja oppi on mennyt hyvin perille. Minulle käy moni perus ruoka, kunhan hieman modifioi ja jättää pehmentävät kermatilkat vähemmälle. Olen siis erittäin onnellisessa asemassa, koska voin sanoa, että minulla on oma kokki, joka loihtii alati kurnivalle vatsalleni terveellistä mättöä, pakottaa syömään vihannekset ja huolehtii myös siitä, että kerran viikkoa tankataan.

Peli on menetetty, vaaka tuli taloon

    Ja sitten pahuuden kätyriin eli vaakaan. Ikinä aikaisemmin en ole asunut samassa taloudessa vaa’an kanssa. Tai ehkä meillä oli sellainen vanha viisarivaaka joskus 80-luvun alussa, mahdollisesti. En ole vaan koskaan tarvinnut tai tiennyt tarvitsevani vaakaa. Nyt ostimme tämän ihmetyksen herrani kanssa yhdessä, silmällä pitäen tulevaa dieettiä. Silloin siinä varmasti täytyy käydäkin. Olen astunut tälle kummajaiselle nyt kerran, muuten se toimii kätevästi alakerran wc:n sisustustavarana.  Herrani on tiettävästi myös kokeillut, ja tästä kokeilusta taisi poikia hieman ajatuksiakin. Kupla on siis väistämätön: treenit, oheistreenit, aminohapot, hieroja, ruoka, vaaka. Vielä en näe tässä mitään pelottavaa, pakkomielteistä tai kielteistä. Jään siis odottamaan kuplan tiivistymistä. Odotellessani aion käydä tulevana lauantaina ulkona, syödä kokonaisen menun läpi ja juoda lasin tai pari viiniä hyvällä omallatunnolla. Ens viikosta sitten startataan hetkellinen jalkapainotteinen treenipätkä. Siitä tulee toivottavasti palkitsevan tuskaista. Ah tätä kuplan ihanuutta!

VÄLIMALLIN LADY

 

 

            Kyllä kyllä, säädetty on ihan ärsytykseen ja naurettavuuteen saakka. Soudettu ja huovattu ihan urakalla. Niinku mitä siis, ajattelet sinä. Kaikki tämä lähti siitä, kun huomattiin koutsin ja monen muunkin toimesta, että treeni on osannut perille ja yläkropan muhkurat ovatkin ihan kivan kokoiset. Siitä se sitten lähti miljoonien kysymysmerkkien isku ja sinkoilu. Onko biksubody vai bodybody? Vaihdanko sarjaa vai mitä teen? Ehtiikö, eikö ehdi? Liian iso vai liian pieni? Pää on ollut räjähtämispisteessä ja pari kertaa olen jopa miettinyt, että tähänkö tämä nyt kaatuu. Ei kaadu, ette päässeet musta vieläkään eroon. Vastaus on siinä välissä, ei oikeen kumpaakaan, vaan ihan välimallia pukkas. Olen välimallin lady, omalla tavalla sopiva molempiin mutta yhtä kaikki epäsopiva molempiin. Aika hieno tilanne, eikö vaan. Miten siis valita se pienempi ”paha”, sovittaa itsensä toiseen muottiin pikkusen paremmin kuin toiseen. Valintaa ei voi tehdä ehkä yhtä intuitiivisesti kuin hiekkalelun valintaa hiekkalaatikolla. Monen keskustelun, vaakakuppien kallistelun, pohdinnan, kymmenien harmaiden hiusten ja mielipiteiden jälkeen lähes infernaaliset mittasuhteet saanut jahkailu on kuitenkin käyty. Tadaa, aion sopia biksu muottiin kuitenkin. Olen välimallin biksu lady.

 

 

            Kävin viime lauantaina kuitenkin kokeilemassa bodyn posetreenit Suskin ja Jutan luotsaamana. Ajatuksena oli nimenomaan käydä tunnustelemassa miltä ne poset tuntuu ja millaista palautetta saan heiltä. Oli järisyttävän kivaa, ja opin tunnissa ihan valtavasti. Kävimme läpi line-up asennot, etu,-taka- ja sivuposet, käveltiin joka välissä ja vedettiin myös kisat läpi vertailuineen. Bodyn poset on henkisesti minulle mukavampia, koska ei tarvitse keikistellä. Mutta se mutta. Kun ei se tunnu siltikään omalta, tunsin itseni vajaaksi, enkä osaa selkää avata sitten yhtään. En piirun vertaa. Jos siinä hieman onnistuin, jää vasemman puolen lapa ihan eri tavalla kuin oikea. Voi olla, että se sieltä avautuisi ja sen oppisin tai sitten selkäleikkauksen jäljiltä se ei edes ole mahdollista. Tiedä häntä.

Sain kuitenkin Suskilta ja Jutalta valtavan hyviä argumentteja päätöksen tueksi, vaikka heistäkin toinen ehdotti bodya ja toinen biksua. Ensinnäkin, jos naiselle sanotaan, että sulla on kunnon biksuperä, ”Jenkkipylly”, niin eikö se sitten pidä uskoa ja pukata sitä vielä pikkusen enempi näkyville? Toiseksi, vaikka lihasta on, niin sitä pitäisi olla selvästi enemmän, ja aikaa on ennen dieettiä enää pari kuukautta. Siinä ei kovin suuria ehdi faktistisestikaan. Kolmanneksi, jos tästä itseni kiristän body muottiin, olen juurikin se kuivan maan orava muiden mastersien rinnalla. Kuulostaako houkuttelevalta? Noup, ei ja kaunis kiitos niiauksen kera. Jatkan treeniä samalla innolla kuin tähänkin asti, keskitän kaiken energian posetreeneihin ja koetan päästä sellaiseen rentoon ja näyttävään lopputulokseen. Lihasta ei tarvi onneksi jännittää siellä lavalla, joten piilotetaan ne mahdolliset liiat 😉. Älkääkä nyt ajatelko, että luulen olevani jotenkin valtavan iso ja lihaksikas. En luule. Biksussa selkeää lihaserottuvuutta kun ei saisi kovasti olla ja minulla meinaa tuolla selkä-, olkalinjassa sitä näkyvästi pilkistellä. Siksi tämä jahkailu ja jappasu asian ympärillä on käyty.

Onneksi ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat tätä jappasua jakaneet ja jaksaneet, tsempanneet ja kannustaneet. Tiimin vetäjä Sari on varmasti saanut tästä päättömästä menosta suurimman osan, ja hän on mitä luultavammin valmis jo viskoon mua pienillä kivillä. Viestejä asiasta ja suunnanmuutoksia on sinkoillut ehkä miljoona parin viikon sisällä. Mun tiimitakissa on varmaan kaikki sarjat pötkönä ja sitten jesarilla peitetään ylimääräiset. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta asia on ollut minulle tärkeä. Osa ymmärtää, osa ei.

            Ulkoisesta habituksesta sisäiseen. Olen löytänyt tässä viikon aikana jotain todella sopivaa nesteaineenvaihdunnalleni, nimittäin täystyrnimehun. Sain pullollisen lahjaksi Kiteen Marjan tyrnimehua työkaveriltani ja koukutuin heti. Ruokalusikallinen veden sekaan päivittäin, ja kyllä nesteet kiertää. Ja makukin on paljon parempi, kuin aikaisemmin testaamissani tyrni-tuotteissa. Suosittelen kokeilemaan!

 

           

SYKSY EI OLE MUN JUTTU

 

* sisältää mainoslinkkejä

            Niin se vaan on, että tämä syksy ja sen mukana tuoma pimeys vetää tämän tytön hiljaiseksi. Jos olisi mahdollista kaivautua talvihorrokseen jonnekin koloon, tekisin sen varmasti. Syksy on tuonut mukanaan tietty myös ärsyttävän pienen flunssanalun, joka ei koskaan kehity oikeaksi flunssaksi. Se vaan oireilee ja ärsyttää; kurkussa on karheutta, kuin savua olisi hengitellyt, hengitystiet on tukossa ja ahtaalla, lihaksia särkee jne. Parisen viikkoa takaperin oireilu iski yläselän ja hartioiden lihaksiin ihan kunnolla, ja jouduin hakemaan helpotusta kipu- ja relaksoivan piikin muodossa. Mutta siitäkin shokista selvittiin, vaikka hetken vähän toivottomalta tuntuikin.

            Yksi ikuisuushaaste syksyssä on myös se kostea kylmyys. Palelen muutenkin helposti, mutta tähän aikaan vuodesta en pärjää ilman villasukkia, vilttiä ja kynsikkäitä, joiden kanssa laahustan myös töissä. Ja kiitos vaan näistä ”sulla pitäs olla rasvaa niin et palelis” tai ”sää olet niin laiha, että siksi sua palelee aina” – kohteliaisuuksista. Miettikää kiltit ens kerralla kun tällaista näkemystä suustanne päästelette, että onko se välttämätöntä, helpottaako se mun palelua tai voisiko se olla jopa loukkaavasti sanottu. Rasvan määrä kun ei yksin pelasta ihmistä palelemasta, syitä voi olla muitakin. Pyydän siis lupaa palella rauhassa.

 

            Pieni flunssailu on luonnollisesti häirinnyt myös parasta treeni terää ja ihan 200 lasissa en ole päässyt paahtamaan eteenpäin. Osaan nykyisin kuunnella kroppaani ja olla pienesti armollinen itselleni, ja jos oikeen on ollut veto pois ja kurkkua kivistellyt, niin olen pitänyt päivän tai pari ylimääräistä taukoa. Tällä hetkellä onneksi tuntuu taas hyvälle, ja uskon sunnuntaina koittavan hieronnan sysäävän osaltaan taas hommaa rutkasti eteenpäin. Huollettu lihas on vastaanottavaisempi lihas ja vastaanottava lihas on paremmin kehittyvä lihas – ja siitä päästään yhtälön lopputulokseen, tyytyväinen tyttö.

            Pieniä juttuja on tässä myös ehditty tehdä tulevaa kevättä varten. Kävin viime viikolla treffaamassa Blend beautyn Lauraa ja sovimme hänen kanssaan meikin ja hiusten laitosta kisoihin. Yhteistyö aloitellaan jo tässä tämän kuun lopulla ja koetamme etsiä sitä kisaväriä tähän kuontaloon pikkuhiljaa. Luotan Lauran ammattitaitoon ja silmään tässä asiassa, enkä pyristele sen kummemmin vastaan. Hän on kuitenkin loihtinut noita menestyneitä lookeja lavalle jo arvostettavan paljon. Arvaatteko mikä se väri tulee olemaan?  Tää on täällä ainakin ihan malttamaton ja innoissaan.

Salitreenin jälkeen harvoin on kauhean fresh

 

Pikku muutosta tässä on muutenkin ilmassa väreilemässä mutta niistä sitten enemmän, kun asiat on päätetty. Jostain syystä mun kohdalla mikään ei ikinä ole niin selkeää kuin epäselkeys. Vaikka kuinka tehdään suunnitelmia, noudatetaan niitä ja katsotaan kohti päämäärää, voi muuttuvia tekijöitä vaan ilmaantua eteen. Niitä sitten täytyy vähän märehtiä ja vatkata, ja sitten tehdä uudet suunnitelmat ja elellä niiden valossa. Tärkeintä tässä on kuitenkin luottaa itseensä ja niihin ketkä sua eteenpäin luotsaa. Pääasia kun on pysyä kelkassa mukana, nauttia vauhdin hurmasta ja toivoa, että ei mätkähdä ihan täysillä petäjään. Toisaalta, jos mätkähtää, niin se on vaan yksi tärsky elämässä 😊

Hyvää syyslomaviikkoa teille ketkä olette päässeet loman makuun ja varsinkin teille, ketkä nautitte tästä vuodenajasta. Minä vaihdan hehkutusvaihteen päälle takaisin ilmojen osalta sitten jos ja kun saadaan lunta maahan. Siihen asti angsteilen ja popsin vitamiineja niin purkista kuin tuoreenakin.

YKSILÖLLISTÄ IHONHOITOA JA IHANA SYYSTARJOUS

 * Sisältää palvelu- ja tuotemainontaa

Me kaikki olemme yksilöitä, omanlaisia, ja niin on myös ihomme. Se mikä sopii toisen iholle, ei ole välttämättä se oikea sinun ihollesi, vaikka hoitoa kuinka hehkutettaisiin ja se olisi tehnyt ystäväsi ihosta hehkeän. Saan usein kehuja ihoni kunnosta ja sileydestä, joten kerronpa teille salaisuuden miten se sellaisena pysyy. Minulla on ollut onni saada yhteistyökumppanikseni Spa Lotus Tikkurila, jonka molemmat kosmetologit ovat Suomen kosmetologien yhdistyksen ja kansainvälisen Cedesko sekä Dermalogica expert-tason ihonhoidon asiantuntijoita. Jokainen kasvohoitokokemus on hieman erilainen, koska ihon tarpeet vaihtelevat ja tehtävä hoito valitaan aina ihon tarpeen mukaan, toiveet huomioiden. Miten se sitten käytännössä toimii?

Spa Lotus tarjoaa asiakkailleen veloituksettoman konsultointipalvelun, jonka ihonhoidon asiantuntija tekee. Siinä tehdään ihoanalyysi ja hoitosuunnitelma juuri sinun ihosi ja toivomasi lopputuloksen mukaisesti. Konsultaatiossa käydään myös läpi kaikki toimenpiteisiin liittyvät seikat. Vaikka konsultaatio on ilmainen, se ei velvoita mihinkään.

 

          Viime viikolla pääsin jälleen pariksi tunniksi hemmoteltavaksi. Sopivasti hämärä huone tähtitaivaskattoineen, rentouttava musiikki ja ihana hoitolan tuoksu vie mielen ja kehon heti euforiseen tilaan kun asetun hoitotuolille. Hoito aloitettiin kaksoispuhdistuksella ja ihon mikrohionnalla. Kesän jäljiltä otsaani oli ilmaantunut aika paljon miliumeja, jotka myös samalla puhdistettiin pois. Mikrohionta on pienillä kristallikiteillä tehtävää ihon hiontaa, jota suositellaan erityisesti ikääntyvälle, epäpuhtaalle tai huonosti toimivalle iholle sekä arpiin. Mikrohionta poistaa tehokkaasti, mutta hellävaraisesti kuolleen ihosolukon ja epäpuhtaudet kirkastaen ihoa. Parhaan tuloksen saa sarjahoitona. Hionnan jälkeen iholle tehtiin kevyt happokuorinta. Kuorintahoidon jälkeen ihon toiminta aktivoituu ja se alkaa hiljalleen uusiutumaan. Tämä saattaa näkyä iholla hilseilynä parin päivän ajan. Tämä on kuitenkin ihan normaalia ja hilseily tasoittuu nopeasti. Happokuorinnan ansiosta ihosta tulee myös vastaanottavaisempi tehoaineille ja naamioille.

          Kuorinnan jälkeen iholleni levitettiin hyaluronihappo-kaurauutenaamio, joka imeytettiin sähköisesti ultravirralla. Tämän jälkeen tehtiin akupistehieronta ja lopuksi kasvoille levitettiin tehoaineet ja ihoa uusiva / kiinteyttävä retinol yövoide. Lopputuloksena heleä ja hengittävä iho, jonka pinta on pehmeä kuin vauvan peppu.

          Ihoani hoidetaan kuukauden välein pitkänä sarjahoitona ja kotihoitona käytän Dermalogica-sarjan tuotteita. Tavoitteenamme on saada ihostani mahdollisimman heleä ja napakoittaa veltostunutta ihoa. Ensi kerralla on vuorossa medikaalinen Dermapen3 mikroneulaus- hoito, josta teen oman postauksen kuvien ja ehkäpä jopa videon kera.

Kesän jälkeen on aika hoitaa iho kuntoon auringon rasitukselta ja valmistella iho tulevaa talvea varten. Varaa sinäkin oma maksuton konsultaatioaika Spa Lotuksesta. Spa Lotus ihoterapeutit käyttävät Dermalogica ja Medik8 tuotteita. Nämä tuotteet eivät sisällä säilöntä-, hajuste- tai väriaineita eikä parabeeneja. Ne sisältävät vain puhtaita raaka-aineita ja ovat ihotautilääkäreiden hyväksymiä ja allergiatestattuja.

Syystarjouksena saat Spa Lotuksesta Dermapen mikroneulauksen hintaan 125€ (norm 195€). Mikroneulaus on todellinen ikääntyvän ihon pelastus, koska se lisää kollageenin muodostusta ja häivyttää esimerkiksi silmän- ja huultenympäryksen pieniä ryppyjä. Näkyvästi kirkastava teho jo ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Voin jo paljastaa, että toimii - Rohkeasti kokeilemaan!

 

 

KULTSA PISTI TODELLA MIETTIMÄÄN

 

Mietteliääksi veti

           Viikko sitten lauantaina munkin napa suuntasi kohti Kulttuuritaloa seuraamaan SM-karsintoja. En ole aikaisemmin käynyt fitness-kisoja katsomassa, joten en oikein osannut odottaa mitään ennakkoon. Rookie-kaverina mukana oli mieheni, jonka houkuttelu mukaan katselemaan kauniita naisia biksuissa ei ollut temppu eikä mikään. Hän otti kyllä varalta tabletin mukaan, jos aika käy pitkäksi tai tulee tylsää, mutta eipä tainnut tulla, koska hyvin keskittyneesti hän lavalle tapitti ja tabletti unohdettiin kassin pohjalle.

Mietteitä bodystä ja bikinistä

            Bodyssä itseäni viehättää se, että lihaserottuvuutta on enemmän ja selkeästi se on ulkonäköä suurempi arvostelukriteeri. Toisaalta, en pidä bodyn asennoista ja kieltämättä se kuivakkuus ei näytä omaan silmään aina parhaalta mahdolliselta. Pidän lihaksista mutta se, että jokainen säie erottuu, aiheuttaa takapakki-reaktion. Huomio kiinnittyi myös siihen, että kilpailuhenkisyys oli hurjan paljon kovempi bodyssä kuin bikinissä. Bodyssä oli todella upeita kilpailijoita ja tiukkoja line-upeja, niitä oli todella ilo seurata ja jännittää sijoittuvatko omat valinnat kärkikuusikkoon. Ja sijoittuivathan he. Todetiin herrani kanssa, että mehän ollaan selvästi tuomari ainesta ;)

            Bikinin alettua ei jäänyt epäselväksi, että tässä kuuluu kannustaa isoon ääneen suosikkejaan, vartalon kommentointi on sallittua ja kilpailijalla hymyn pitää olla korvissa ihan koko ajan (ja vähän vielä enemmän). Vaikka vartalon tasapainoisuus on tärkeää, ulkonäkö ja lookin merkitys korostui selvästi. Se mikä itseäni häiritsi, kukkahattutäti kehiin, oli että osa kilpailijoista meni keikistelyssä ihan överiksi. Hetkeen en oikein tiennyt istutaanko tässä urheilukisoissa vai kurkistellaanko erotiikkalavalle. Rajansa kaikella, sanoisin. Omaa persoonaa on tärkeä tuoda esille, mutta ehkä sen pahimman tyrkyttämisen voisi kuitenkin unohtaa. Mutta tää on taas vaan mun mielipide.
Suurimpana huomioina voisin täräyttää sen, että osalla oli selkeästi lihaksia koko kropassa, osalla vain alakropassa, ja selkä/olkalinja oli ehkä unohdettu treenata kokonaan, tai taktisesti jätetty vähemmälle. Tiedä häntä. Upeita kisaajia riitti biksussakin todella todella paljon, ja löytyihän sieltä ne kauniit raamit tavoitella ja mitkä pitäisi itse pystyä voittamaan.

Lauantain parhaimmistoa
            * Mä näin mun idolin Piia Pajusen livenä!
            * Kisavärien kirpeä tuoksu
            * Käsinkosketeltava jännitys
            * Positiivinen kannustaminen
            * Upeat kilpailijat
            * Panostaminen jo karsintaan
            * Valmiita paketteja paljon
            * Ehkä ihanin kahvila kokemus ikinä, Cafe Brahe (Läntinen Brahenkatu 6)!
               Paikkaa pitää ihana vanha nainen, jonka leipoma sienipiiras oli järisyttävän hyvää.

Kuva lainattu netistä

            Päällimmäisenä kotiin viemisiksi lähti kuitenkin suuri hämmennys ja ehkä jopa pieni paniikki. Voinko ehtiä ikinä valmiiksi? Mistä minä sen lihasmassan oikein tähän ruotoon istutan? Miten hemmetissä opin ikinä poseeraamaan luonnollisesti, pehmeästi ja kiireettömästi? Millainen mun lavapersoona oikeen edes on? Mitä jos jännitän koko homman pilalle ja jalat yksinkertaisesti vaan tärisee tahdottomina? Voiko nostaa käden ilmaan virheen merkiksi ja piilottaa pään puskaan?

            Latelin näitä tulipunaisia kysymysmerkkejä viime sunnuntaina salilla ystävälleni ja siinä samalla kuuloetäisyydellä treenaavalle naiselle. Sain tältä naiselta todella napakan ja ehkä parhaan kommentin tähän hetkeen, ”Lopeta!”. Eikä hän tarkoittanut        yrittämistä ja treenaamista vaan paniikinomaista miettimistä. Jos aloitan panikoimisen ja ruotimisen jo nyt, tulen tekemään sitä loppuun saakka. Varma tapa tehdä itsestään hermoraunio ja häviäjä, varma tapa saattaa kroppa stressitilaan ja vaarantaa kehitys. Mitä mun sitten pitäisi tehdä? Mun pitää luottaa prosessiin. Treenata tunnollisesti, syödä vielä tunnollisemmin. Ennen kaikkea, mun pitää harjoitella esiintymistä. Ei voi olla lähtökohtaisesti kuin peura ajovaloissa. Asennot pitää osata unissaan, niitä ei voi lavalla miettiä, ne on tultava selkäytimestä. Siellä pitää olla henkisesti valmis voittamaan ja näyttää se. Minä olen tässä, minä nautin tässä olosta ja te huomaatte sen. Kiitos sinä ihana nainen, tulen halaamaan sinua tästä hyvästä, kun seuraavan kerran nähdään!

                Lahdessa skabataan sitten ne pääkisat, SM-skabat, viikon päästä ja mukana myös todella kovan luokan (kansainvälinen ammattilaiskarsinta) Ben Weider Legacy Cup. Kieltämättä sinne mieli halajaisi taas nuuskimaan kisavärin tuoksuja, mutta katsotaan nyt miten aika riittää. Se nyt on ainakin varmaa, että mua odottaa aikamoinen työsarka tuolla salin puolella, jotta itseni saan pakattua siihen pakettiin mitä nyt tiedän tavoittelevani. Voin paljastaa, että sitä työtä on ihan hemmetisti, koska tää on  All Or Nothing.

           

LEPOVIIKON LOMA JA TÄYSÖVERIT

 

 

Tähän sopii mainiosti se klassinen kysymys: ”Miten meni niinku omasta mielestä?” Lepoviikolla on tarkoitus levätä, antaa kropalle sen kaipaamaa lepoa normaali treenistä, rentoilla, lukea kirjoja, tehdä mahdollisimman vähän mitään fyysisesti rasittavaa ja kerätä uusia voimia. Lepoviikko on rauhallista oleskelua, mielenhallintaa ja järkevää ruokailua. No ei sitten sinne päinkään tällä erää. Meni ihan överiksi, lekkeriksi, täysillä ulos radalta, mopo karkas käsistä, ja miten tätä nyt ikinä voisikaan kuvailla. Mites siinä niin pääsi käymään, kyllähän fitness- ihminen rajansa tuntee ja tietää että sitoutuminen on kaiken A ja O. Jep, ja joskus on hyvä olla kuolevainen, inhimillinen ihminen.

               Viime viikko oli siis lepoviikko ja vietin sen lomailemalla Pohjois-Italiassa herrani ja ystäväpariskuntamme kanssa. Yleensä lomat eivät suurta muutosta normaali elämänrytmiini tee, treenaan ja syön lähes samalla intensiteetillä. Tällä kertaa fiilis vei ja minä en edes vikissyt, vaan nautin täysillä. Kävimme tutustumassa viinitiloihin, maistelin viinejä ja spumanteja, söin tapaksia lähes tauotta, join cafe macciattoja, söin jäätelöä ja siihen päälle vielä parit kunnon pasta- tai risottoateriat per päivä päälle. Kävelyä toki kertyi joka päivä reilusti, välillä jopa kilometrejä pitkin metsäteitä alamäkeen, mutta ei mitään hikiliikuntaa. Kotiin palatessa olo oli vallan nasumainen, nesteinen ja turvonnut. Vaa’alla käymistä en edes harkitse hetkeen.

                Kaduttaako? Joo ja vahva ei. Kroppa alkoi loppulomasta jo antaa signaaleita siitä, että nyt on vääränlaista ruokaa, väärinä aikoina ja vatsa ei voinut enää hyvin. Teki mieli Nalle-puuroa ja jauhelihaa. Naurakaa vaan, mutta niin vaan teki. Yläkroppa alkoi näyttää jumin merkkejä ja tarve salille oli todella suuri. En siis todellakaan viettänyt viikkoa ”pienissä häissä”, mutta viiniä tuli viikon aikana nautittua suunnilleen saman verran kuin yleensä koko vuoden aikana. Ja se luonnollisesti tarkoittaa nestettä kehoon. Unta tuli puolestaan normaalia enemmän, nukkumassa kun oltiin joka ilta siinä 22-23 aikoihin ja aamupalalle noustiin vasta 7.30 aikaan. Herätyksestä huolta piti hotellin kyljessä ollut kirkko, jonka kellot aloittivat lurituksensa joka ikinen aamu tasan klo 7.30. Siihen biisiin kyllä tottui, oli itse asiassa ihan iloinen.

 

                   Mikä siis kadutti? Henkisesti eniten se, että annoin itselleni luvan repsahtaa täysin. Se ei ole tapaistani. Jos oikein jossitellaan, olisin pärjännyt vallan hyvin ilman sitä tapas lautasta ja spumante lasia muutaman tunnin välein. Eikä ihan välttämätöntä olisi ollut tunkea sitä pastaakaan kaksin käsin ja testailla missä vaiheessa napa repeää. Kropan huollollisesti kadutti se, että en muka ehtinyt edes ajatella hierojalle menoa. Sitä kroppa olisi oikeasti tarvinnut eniten. Mutta ei jossitella, se ei vaan kannata.
Miksi sitten ei kaduta? Valinta oli ihan oma ja tietoinen sellainen. Nautin joka ikisestä hetkestä, joka ikisestä suupalasta ja pisarasta. En koe pilanneeni yhtään mitään tai vaarantaneeni kehitystäni treenimielessä. Ajoitus oli ehkä se paras tälle repsahdukselle. Elämä on myös nautintoja, hulluttelua, irtiottoja ja rajojen rikkomista. Kiikkustuolissa en halua muistella sitä, mitä jätin tekemättä, vaan sitä mitä tein ja koin. Ja koska olen kuolevainen, haluan elää hetkessä edes joskus. Ja se oli nyt.

 

            Loman jälkeen oli takkuinen paluu arkeen mutta sitäkin innokkaampi paluu treeneihin. Eka treeni oli jäykkää ja selkä hannasi kovasti vastaan jäykkyyttään, mutta kyllä se sieltä pikkuhiljaa maanittelemalla suostui yhteistyöhönkin. Eilen sitten puskettiinkin jo sellainen etureisi ja perän herättely treeni, että kanveesilla pötköttely tuntui treenin päätteeksi vallan mainiolta vaihtoehdolta. Eli ruotuun on palattu kovalla rytinällä. Loman muistoilla vetästään sitten seuraavat puoli vuotta ja mietitään sitten ensi keväänä seuraavaa hetkessä elämistä.

Milloin olet viimeksi heittänyt jossittelut ja rajoitteet roskakoriin ja tarttunut hetkeen, antanut fiiliksen viedä? Jos et muista, olisi selvästi sen aika.

ELÄMÄNHALLINTAA VAI SYÖKSYKIERRETTÄ

kuva lainattu netistä

 

            Kulkeeko fitness- harrastus, laihuus ja välinpitämättömyys omasta terveydestä käsi kädessä? Eikö fitness-urheilija välitä omasta hyvinvoinnista, vaan syöksee itseään kohti syömishäiriötä ja pakenee todellisuutta? Onko terveellisempää harrastaa vaikkapa juoksua, uintia, crossfittiä tai jalkapalloa, joissa arvojen sanotaan olevan kohdillaan?
Puhuttaessa arvoista täytyy ensin tarkistaa, että puhumme samasta asiasta. Minulle arvot liittyvät päämääriin ja käsitykseen hyvästä elämästä, ne ilmaisevat sen, miten asioiden pitäisi olla. Arvostukset ovat sitten enempi niitä mistä puhumme terveyteen, ruokaan tai elämäntapaan liittyen. Arvostukset kohdistuvat johonkin konkreettiseen kohteeseen ja ne muuttuvat hyvinkin nopeasti yhteiskunnan muutosten ja trendien mukana. Arvostukset ovat henkilökohtaisia. Eli puhumme nyt arvostuksista, emme arvoista.

            En ole koskaan voinut paremmin kuin nyt. Kroppani ja elimistöni toimii hyvin ja vuorovaikutuksessa kanssani. Se antaa minulle signaalia heti, jos se on väsynyt tai joku heiluttaa sen tasapainoa (ruoka, vitamiinit, neste). Olen oppinut ymmärtämään kehoni viestejä, antamaan sille ärsykettä silloin kun se sitä vaatii ja höllentämään silloin kun se ei jaksa. Arvostan kehoani valtavasti, sen omalaatuisuutta ja vahvuutta. Se tuntuu pirulainen olevan vähintäänkin yhtä sitkeä ja periksiantamaton kuin pääkoppa joka sen majakkana keikkuu.
Olen aina ollut hoikka ja ennen tätä lopullista salihurahtamistani painoin aina 48-50 kg, raskauksia lukuun ottamatta. Liikuntaa ja kuntosalia olen harrastanut aina, hyvin laajalla repertuaarilla keskittymättä sen kummemmin mihinkään lajiin. Nyt painan aika tasan 60 kg ja tulleet kilot ovat lihasta. Sama housukoko menee silti jalkaan edelleen mutta tulleiden muotojen ansiosta en voi enää ostaa vaatteitani lastenosastolta. Saavutus sekin. Koen, että olen ollut huomattavasti laihempi (en puhu pelkistä kiloista) niinä elinvuosinani, jotka suurin osa mieltää terveellisemmäksi elämäksi. Nyt en ole laiha, olen terveen näköinen.

60 kg

50 kg

          

 

 

 

 

 

 

 

 

              vastaan

        

             Ruoka on aina ollut iso osa elämääni. Tämän elämäntavan myötä olen oppinut syömään useammin ja paljon monipuolisemmin. Olen hyväksynyt rasvat osaksi ruokavaliota, ja huomannut, että kokonaisuus ei syöksy raiteiltaan rennommallakaan ajattelulla. Koen olevani paljon kauempana syömishäiriöstä kuin juostessani spinningeissä ja pumpeissa. Älä käsitä väärin, niissä ei mitään pahaa ole edelleenkään. Mutta ei siellä kukaan koskaan myöskään pistänyt mua syömään tarpeeksi tai kertonut, etten saa lihaksia pelkällä hullulla huhkimisella. Tai että levätäkin pitäisi, 4-5 treeniä viikossa on enemmän kuin tarpeeksi. Minä treenasin 7 kertaa viikossa, mutta ei sitä kukaan paheksunut, koska kävin erilaisissa jumpissa ja juoksin pitkin metsiä. Päinvastoin, ihmisten mielestä oli mahtavaa, kuinka jaksoin huolehtia itsestäni ja olin hoikka. Olin superäiti. Se ei ollut fitnesstä, eli sitä ei tarvinnut paheksua.

            Mitä tulee todellisuuteen, se on hyvin kirkkaana mielessä. En näe harhoja, kuvittele olevani yksisarvinen tai muutenkaan omaavani supervoimia. En todellakaan ole superäiti, mutta olen hyvä äiti. Koen seisovani hyvin tukevasti jalat maassa ja tietäväni mitä teen. Teinipoikani mielestä olen avarakatseinen ja realistinen siksikin, koska olen pohjoisen asukkina pystynyt tutkimaan maailmaa ja pohtimaan asioita vapaasti ilman, että kerrostalot ovat tiellä. Olen suomentanut tämän itselleni ”näe metsä puilta”-tyyppisenä kohteliaisuutena.
Monet varmasti pohtii annanko lapsilleni terveen ajattelumallin omasta itsestä tämän harrastukseni myötä. Kyllä väitän antavani. Fitness-elämä on suurimman osan aikaa off-kautta, jolloin syödään normaalisti ja treenataan kovaa. En toitota kotona olevani fitness-urheilija eikä jääkaapin ovessa ole aamukampaa kisoihin. En myöskään katsele lasteni kanssa instasta kisakunnossa olevia urheilijoita, mutta en myöskään peittele heiltä tavoitettani. Lapset näkevät, että pakkaan treenikamat kassiin, lähden iloisella mielellä ja palaan kotiin hikisenä ja vielä iloisempana. Koetan välittää heille liikkumisen iloa ja omalla esimerkillä kannustaa heitä heidän omissa harrastuksissaan, jotta niinä vaikeinakin päivinä sinne treeneihin olisi kiva lähteä. Aina ei ole, sekin on normaalia meille kaikille.

Viikonloppuna tankattiin

            Miksi nyt siis puhutaan sen puolesta, että ”fitness ihanteet” ovat kuolemassa ja ollaan enempi kiinnostuneita omasta hyvinvoinnista?  Välillä on vaikea löytää punaista lankaa asiasta puhuvilta tai kirjottavilta. Itse toivoisin, että sillä tarkoitettaisiin nimenomaan sitä, että ollaan avattu silmät lajin vaativuudelle ja sille tosiasialle, että fitness-elämä on niin paljon enemmän kuin se mitä lavalla nähdään. Se hetki on ohikiitävä. Tämän jos sisäistää, saattaa pelkän ihanteen perässä juoksevan mieli muuttua nopeasti. Arvostetaan ja tahdotaan vaan lopputulosta, ei itse matkaa. Näin mielenkiinto lajiin hiipuu, pelkkä laihduttaminen ja laihuus ei ollutkaan se riittävä juttu. Olemalla fitness ei olekaan automaattisesti laiha, perä ei kasva yhdessä yössä eikä posti-Pate tiputtanut silareitakaan laatikosta. Ymmärrän, että moni kokee tulleensa huijatuksi.

           Fitneksessä ei ole kyse arvosta, vaan niistä asioista mitä lajin urheilijat arvostavat. Omassa "fitness-perheessäni" en tiedä ketään, joka arvostaisi laihuutta tai pohtisi tosissaan voiko kisakunnossa olla läpi vuoden. Vitsiä siitä kyllä heitetään, koska tällä off-kaudella perä leviää ja olo on välillä hyvinkin nasumainen ruokamäärän alla. Normaalia elämää ei pysty elämään jatkuvilla miinuskaloreilla. Ei vaikka eräs lajin paljon esillä oleva persoona niin on julkisesti ilmoittanutkin.
Mielestäni välinpitämättömyyden raja rikotaan silloin, jos laiminlyödään riittävä lepo ja ravinto tai turvaudutaan dopingiin. Omalta osaltani en ole tehnyt mitään noista. Olen ehkä fitness mutta terve, elinvoimainen ja tietoinen itsestäni. Enkä aio sitä anteeksi pyydellä.

 

LUOVUTTAMINEN EI OLE VAIHTOEHTO

 

            Silloin kun tekis mieli luovuttaa, kannattaa muistella miksi aloitit. Luovuttaminen on helppoa ja siihen on varsin monia tekosyitä tarjolla. Niitä ihan tuputetaan käsiin, sen kun valitset parhaimmat. Pätee aika monella elämänalueella.
Syksyn tullen kuntokuuri iskee moniin ja kesäkiloista on päästävä eroon. Valitettavan moni vaan luovuttaa parin kuukauden sisään aloittaakseen sitten joulun jälkeen uudelleen, ja taas ennen kesää uudelleen. Aloittaminen on omasta mielestäni vaikein osuus, ylläpitäminen helpompaa. Siksi jaksan aina ihmetellä sitä aloittamisen vimmaa ja mieletöntä kohkaamista ilman ajatustakaan siitä mitä tavoitellaan ja millä keinoin. Ihminen ostaa hyvältä myyjältä mitä tahansa, joten eikö itselleen kannattaisi olla supermyyjä, ja tehdä diili jossa ei ole sijaa tekosyille. Heti kun tarjoutuu tilaisuus luovuttaa, se tehdään. Jos sitä ei kuulu, se kyllä keksitään.

            Listasin eilen hypoteettisia luovuttamissyitä itselleni. Hypoteettisia siksi, että luovuttaminen ei ole edes vaihtoehto, kunhan nyt kokeilin mihin kaikkeen voisi vedota.

1.) Aika ei riitä. On treenikuskauksia, koiran hoitoa, kotitöitä. Huono äiti ottaa kuitenkin oman aikansa jostain. Mutta ehdottomasti tämä on haaste.

2.) Tää on niin vaikeaa. Pitää tehdä omat ruoat, kantaa niitä mukana, muistaa syödä oikeaan aikaan, ei voi herkutella. Oikeasti tämä ei ole yhtään vaikeaa vaan tosi helppoa ja yksinkertaista. Ja tässä vaiheessa nämä herkutkin on silloin tällöin ihan ok jos niiden perään olisin.

3.) Tää on kallista. On lisäravinteita, vitamiineja, treenivaatteita, sali- ja valmennusmaksuja. Voishan ne rahat tietty pistää muuhunkin, mutta miksi ei sijoittaisi itseensä edes hieman.

4.) Väsyttää se jatkuva menossa oleminen ja organisointi. Viikosta toiseen vedetään kovalla intensiteetillä ja energiat vähenee vähenemistään. Sitten tulee se ihana ja kauhea lepoviikko.

5.) Lihaksia kiristää tai särkee. Kova treeni verottaa ja tuntuu varsinkin näin varttuneemmalla iällä. Välillä pää ei käänny, jalat on kaksi puupökkelöä tai vesilasin nostaminen saa aikaan tärinän. Ihan parasta tällaiselle pienelle masokistille! Kyllä venyttely, rullaus ja hieroja pelastaa.

6.) Vaatteet ei mahdu päälle. Joko sattuu olemaan hiilaripöhö tai sitten vanhan paidan hihat on kutistuneet. Ihanaa tämäkin, treeni on mennyt perille!

7.) Ei tästä mitään tule kuitenkaan. Vaikka kuinka pumppaat ja hikoilet, ei ne himputin lihakset nyt vaan tartu. Malttia, malttia. Nauti matkasta.

8.) Onhan sitä parempaakin tekemistä. On tietysti. Voi harrastaa kulttuuria, puutarhanhoitoa, meditointia tai ihan mitä vaan mitä oma mieli ja keho pitää parhaana. Mun keho ja mieli on valinnut näin.

9.) Luovutan, koska en jaksa kokoaikaista arvostelua. Otetaas tästä ihan oma kappale.

 

Päämäärä on siellä jossain, joten nauti matkasta

 

            Tästä aiheesta viime viikolla postas todella hyvän tekstin yksi suosikki bloggarini Anni otsikolla ”Naiset ja myrkyllinen kateus” blogissaan Avatraining: http://fitnessmalli.fi/avatraining/naiset-ja-myrkyllinen-kateus/

 Ei varmaan tule yllätyksenä, kun lataan että minulla on mielipide tuohon asiaan, vahva sellainen. Sinua arvostellaan, jos pidät huolta ulkonäöstäsi (feikki, huono itsetunto, tyrkky), luot uraa tai menestyt työelämässä (opportunisti, huono äiti, itsekäs, luulet itsestäsi liikoja), kuntoilet ja treenaat (tyrkky, turhamainen, miestennielijä, itsekäs, suuret luulot), elät onnellisessa parisuhteessa (täyttä kulissia, onneton, luultavasti pettää).
Tässä vaiheessa totean, että onneksi kaikki naiset eivät ole tällaisia ja yhtä hyvin miehiäkin löytyy tähän samaan suureen ”team paheksunta”- perheeseen.
Miksi meillä ihmisillä on niin kova kiire päästä kertomaan miksi itse on omasta mielestään parempi kuin se toinen? Oikeuttaako se arvostelulle, jos ihminen vaikkapa haluaa kestopigmentoida kulmansa ihan nopeuttaakseen sitä arkeaan. Tai kuntoilla siksi, että haluaa olla terve, voida hyvin, näyttää esimerkkiä lapsilleen ja siinä samalla ehkä myös olla tyytyväinen peilikuvaansa? Miksi se ihminen olisi feikki, muuttuiko hänen sisin jotenkin? Tunnetteko sen ihmisen niin hyvin, että voitte häntä arvostella, vai päätitkö vaan, että ton täytyy olla läpensä mätä? Vai onko se kuitenkin kateutta, koska itse et pysty tai halua panostaa samoihin asioihin? Minulla ei ole tähän vastausta, mutta ehkä jollakulla teistä on.

Ole ylpeydellä oma itsesi

 

             No, minä en ole luovuttamassa. En piiruakaan. Se ei ole vaihtoehto. Mikään noista yhdeksästä kohdasta ei saa painettua mua maahan niin, etten sieltä fenix linnun lailla taas tuhkasta ylös pyrähtäisi. Ja mitä tulee tuohon arvosteluun, niin olenkin jo aikasemmin todellanut, että mua saa arvostella. Antaa tulla ihan koko laidalta, pidä just niin feikkinä kuin tykkäät mutta tuumaa ensin tovi. Aion tästä eteenpäinkin porskuttaa pää iloisesti pinnalla eteenpäin ja olla just tällainen kuin olen. Ole sinäkin, koska se me osataan parhaiten. Itsenä oleminen.