ELÄMÄNHALLINTAA VAI SYÖKSYKIERRETTÄ

kuva lainattu netistä

 

            Kulkeeko fitness- harrastus, laihuus ja välinpitämättömyys omasta terveydestä käsi kädessä? Eikö fitness-urheilija välitä omasta hyvinvoinnista, vaan syöksee itseään kohti syömishäiriötä ja pakenee todellisuutta? Onko terveellisempää harrastaa vaikkapa juoksua, uintia, crossfittiä tai jalkapalloa, joissa arvojen sanotaan olevan kohdillaan?
Puhuttaessa arvoista täytyy ensin tarkistaa, että puhumme samasta asiasta. Minulle arvot liittyvät päämääriin ja käsitykseen hyvästä elämästä, ne ilmaisevat sen, miten asioiden pitäisi olla. Arvostukset ovat sitten enempi niitä mistä puhumme terveyteen, ruokaan tai elämäntapaan liittyen. Arvostukset kohdistuvat johonkin konkreettiseen kohteeseen ja ne muuttuvat hyvinkin nopeasti yhteiskunnan muutosten ja trendien mukana. Arvostukset ovat henkilökohtaisia. Eli puhumme nyt arvostuksista, emme arvoista.

            En ole koskaan voinut paremmin kuin nyt. Kroppani ja elimistöni toimii hyvin ja vuorovaikutuksessa kanssani. Se antaa minulle signaalia heti, jos se on väsynyt tai joku heiluttaa sen tasapainoa (ruoka, vitamiinit, neste). Olen oppinut ymmärtämään kehoni viestejä, antamaan sille ärsykettä silloin kun se sitä vaatii ja höllentämään silloin kun se ei jaksa. Arvostan kehoani valtavasti, sen omalaatuisuutta ja vahvuutta. Se tuntuu pirulainen olevan vähintäänkin yhtä sitkeä ja periksiantamaton kuin pääkoppa joka sen majakkana keikkuu.
Olen aina ollut hoikka ja ennen tätä lopullista salihurahtamistani painoin aina 48-50 kg, raskauksia lukuun ottamatta. Liikuntaa ja kuntosalia olen harrastanut aina, hyvin laajalla repertuaarilla keskittymättä sen kummemmin mihinkään lajiin. Nyt painan aika tasan 60 kg ja tulleet kilot ovat lihasta. Sama housukoko menee silti jalkaan edelleen mutta tulleiden muotojen ansiosta en voi enää ostaa vaatteitani lastenosastolta. Saavutus sekin. Koen, että olen ollut huomattavasti laihempi (en puhu pelkistä kiloista) niinä elinvuosinani, jotka suurin osa mieltää terveellisemmäksi elämäksi. Nyt en ole laiha, olen terveen näköinen.

60 kg

50 kg

          

 

 

 

 

 

 

 

 

              vastaan

        

             Ruoka on aina ollut iso osa elämääni. Tämän elämäntavan myötä olen oppinut syömään useammin ja paljon monipuolisemmin. Olen hyväksynyt rasvat osaksi ruokavaliota, ja huomannut, että kokonaisuus ei syöksy raiteiltaan rennommallakaan ajattelulla. Koen olevani paljon kauempana syömishäiriöstä kuin juostessani spinningeissä ja pumpeissa. Älä käsitä väärin, niissä ei mitään pahaa ole edelleenkään. Mutta ei siellä kukaan koskaan myöskään pistänyt mua syömään tarpeeksi tai kertonut, etten saa lihaksia pelkällä hullulla huhkimisella. Tai että levätäkin pitäisi, 4-5 treeniä viikossa on enemmän kuin tarpeeksi. Minä treenasin 7 kertaa viikossa, mutta ei sitä kukaan paheksunut, koska kävin erilaisissa jumpissa ja juoksin pitkin metsiä. Päinvastoin, ihmisten mielestä oli mahtavaa, kuinka jaksoin huolehtia itsestäni ja olin hoikka. Olin superäiti. Se ei ollut fitnesstä, eli sitä ei tarvinnut paheksua.

            Mitä tulee todellisuuteen, se on hyvin kirkkaana mielessä. En näe harhoja, kuvittele olevani yksisarvinen tai muutenkaan omaavani supervoimia. En todellakaan ole superäiti, mutta olen hyvä äiti. Koen seisovani hyvin tukevasti jalat maassa ja tietäväni mitä teen. Teinipoikani mielestä olen avarakatseinen ja realistinen siksikin, koska olen pohjoisen asukkina pystynyt tutkimaan maailmaa ja pohtimaan asioita vapaasti ilman, että kerrostalot ovat tiellä. Olen suomentanut tämän itselleni ”näe metsä puilta”-tyyppisenä kohteliaisuutena.
Monet varmasti pohtii annanko lapsilleni terveen ajattelumallin omasta itsestä tämän harrastukseni myötä. Kyllä väitän antavani. Fitness-elämä on suurimman osan aikaa off-kautta, jolloin syödään normaalisti ja treenataan kovaa. En toitota kotona olevani fitness-urheilija eikä jääkaapin ovessa ole aamukampaa kisoihin. En myöskään katsele lasteni kanssa instasta kisakunnossa olevia urheilijoita, mutta en myöskään peittele heiltä tavoitettani. Lapset näkevät, että pakkaan treenikamat kassiin, lähden iloisella mielellä ja palaan kotiin hikisenä ja vielä iloisempana. Koetan välittää heille liikkumisen iloa ja omalla esimerkillä kannustaa heitä heidän omissa harrastuksissaan, jotta niinä vaikeinakin päivinä sinne treeneihin olisi kiva lähteä. Aina ei ole, sekin on normaalia meille kaikille.

Viikonloppuna tankattiin

            Miksi nyt siis puhutaan sen puolesta, että ”fitness ihanteet” ovat kuolemassa ja ollaan enempi kiinnostuneita omasta hyvinvoinnista?  Välillä on vaikea löytää punaista lankaa asiasta puhuvilta tai kirjottavilta. Itse toivoisin, että sillä tarkoitettaisiin nimenomaan sitä, että ollaan avattu silmät lajin vaativuudelle ja sille tosiasialle, että fitness-elämä on niin paljon enemmän kuin se mitä lavalla nähdään. Se hetki on ohikiitävä. Tämän jos sisäistää, saattaa pelkän ihanteen perässä juoksevan mieli muuttua nopeasti. Arvostetaan ja tahdotaan vaan lopputulosta, ei itse matkaa. Näin mielenkiinto lajiin hiipuu, pelkkä laihduttaminen ja laihuus ei ollutkaan se riittävä juttu. Olemalla fitness ei olekaan automaattisesti laiha, perä ei kasva yhdessä yössä eikä posti-Pate tiputtanut silareitakaan laatikosta. Ymmärrän, että moni kokee tulleensa huijatuksi.

           Fitneksessä ei ole kyse arvosta, vaan niistä asioista mitä lajin urheilijat arvostavat. Omassa "fitness-perheessäni" en tiedä ketään, joka arvostaisi laihuutta tai pohtisi tosissaan voiko kisakunnossa olla läpi vuoden. Vitsiä siitä kyllä heitetään, koska tällä off-kaudella perä leviää ja olo on välillä hyvinkin nasumainen ruokamäärän alla. Normaalia elämää ei pysty elämään jatkuvilla miinuskaloreilla. Ei vaikka eräs lajin paljon esillä oleva persoona niin on julkisesti ilmoittanutkin.
Mielestäni välinpitämättömyyden raja rikotaan silloin, jos laiminlyödään riittävä lepo ja ravinto tai turvaudutaan dopingiin. Omalta osaltani en ole tehnyt mitään noista. Olen ehkä fitness mutta terve, elinvoimainen ja tietoinen itsestäni. Enkä aio sitä anteeksi pyydellä.