VIIKOT EI PALJON ARMOA ANNA

 

Onnellisen ihmisen on helppo hymyillä

 

            Viikot juoksee ihan käsittämätöntä vauhtia ja tuntuu, että ympärillä pyörii sellainen kovan luokan härdelli koko ajan. Tänään heräsin tosiasiaan, että kisoihin on enää viisi kuukautta aikaa, wow! Onnekseni voin sen verran huokaista, että biksut on tilattu, treenit sujuu, posetreenejä on sovittuna, ruokavalio on siistitty odottamaan sitä dieetin alkua ja viimeinen bileiltakin on ehditty viettää. Seuraava sitten ensi keväänä :)

Pikku tuulettuminen ei ketään tapa

            Kuten olen aikaisemminkin maininnut, en ole mikään bilehile mutta joskus tekee hyvää käydä vähän tuulettamassa itseään, käytännössä kaksi kertaa vuodessa on lähellä todellisuutta. Nautin suuresti herrani seurasta ja pari viikkoa sitten kävimmekin nauttimassa kiireettömän illallisen uudessa ravintola Sue Ellenissä, jota ennen etkoilimme skumppalasin ääressä Clarion Helsingin sky barissa. Tuossa ulkoilussa on ehkä jännin kohta se, kun saa ja pitää laittaa päälle jotain nättiä. Ja tuleehan sitä toki kaivettua meikkisiveltimetkin naftaliinista ja laitettua vähän lilaa luomiin. Täytyy itsekin myöntää, että pikkusen erinäköinen nassu sieltä peilistä kurkistaa pienen sutimisen jälkeen.
Sue Ellen oli todella positiivinen kokemus niin sulavasti soljuvan palvelunsa kuin ruoan ja raaka-aineidenkin osalta. Menu koostui Etelärannikon runsasmakuisista liha-, äyriäis- ja kasvisruoista lisukkeineen. Voin kertoa, että savustuskaappi ja puuhiiligrilli todella loihti makunystyröitä hivelevät maut esiin. Ruokakuviakin näpsin, mutta kiitos puhelimen vaihdon, kaikki hävisi.
Ulkoilua seuraavana päivänä vietettiinkin sitten isäinpäivää ja lahjusten lisäksi loihdimme lasten ja mummin kanssa iskälle kunnon brunssin. Siinähän se sunnuntai menikin närppien kaikkea ei niin fitnesstä.

 

 

Missä mennään treenien kanssa?

            Rairait on historiaa ja nyt eletään sen verran kurinalaisemmin, että ruokavalion ohi ei enää napsita tai pidetä omin päin vapaan syömisen päiviä. Kaloreita tulee päivän aikana tankattua edelleen reippaasti yli 2000 kcal, eli energiaa riittää treenata ja palautua hienosti. Silti, kun sen vähänkin sieltä on nyt jättänyt pois, on aamupaino heti hilannut itsensä kilon verran alemmaksi. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että koutsi ei tule asettamaan mulle mitään painotavoitetta, vaan kropan kiristymisen kautta mennään. Paino edellä mennään vaan painava perä edellä palmupuuhun.

            Viime viikolla on tehty kolme jalkatreeniä normaalin kahden sijaan; etu- ja takareisipainotteiset erikseen sekä kolmantena pitkien toistojen (yli 100) piina ylipäällikön tahdissa. Ai että tuntui sellainen poltto jaloissa, kun tuota tahkottiin, että huhheijaa! Jos olis aikuinen akka kehdannut itkeä tirauttaa, niin olisin voinut senkin tehdä. Pidättäydyin kuitenkin vaan sofistikoituneessa kiroilussa ja puhinassa. Mutta kyllä mä nautin siitä ihanasta kivusta ja kivistävästä pumpista lihaksessa. Koutsin kanssa todettiin, että kyllä ne koipeloisetkin sieltä alkaa heräillä ja näyttää vähän muotoaan. En ehkä ihan toivoton tapaus ole niidenkään suhteen, vaikka välillä onkin tuntunut, että saamarin rimpulat ei kehity sitten millään.

Voiko itsestään antaa koskaan liikaa?

 

Kuva lainattu netistä

    Paljon tässä on siis taas ehditty, vaikka ensin tuntuu että pelkkä oravanpyörä pyörii. Hieman on stressin tynkääkin ollut ilmassa ja välillä on aamuyön tunnit mennyt enempi mietiskelyn kuin nukkumisen tahtiin. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että muu ympäristö perheen ja treenin ulkopuolella vie todella paljon energiaa tällä hetkellä. Olen luonteeltani maailmanrauhan tavoittelija, haluan että kenelläkään ei ole paha olla ja otan helposti harteilleni asioita sen kummemmin miettimättä. Sitten pohdin yöt miten voin minkäkin asian ratkaista. Tunnen velvollisuudekseni olla aina saatavilla, avuksi, ongelmanratkaisu automaatti, vaikka se olisi omasta kapasiteetista pois. Ja poden vielä valtavan huonoa omaatuntoa siitä, jos en onnistu ratkomaan asioita. Ehkä tyhmää, ehkä vaan suuri sydän. Niin tulee varmasti olemaan aina, en sille mitään mahda. Tietysti toivon, että se ei vaikuta kauheasti valmistautumiseeni, etten stressaa tai väsytä itseäni liikaa. Mutta nyt vielä ainakin vihelletään eteenpäin täydellä höyryllä ja positiivisin fiiliksin.

Viikonloppuna ajattelin aloittaa tyttären huoneen remppaa. Enhän mä toki osaa rempata, mutta hällä väliä. Hauskaa siitä tulee joka tapauksessa.