VIIKOT EI PALJON ARMOA ANNA

 

Onnellisen ihmisen on helppo hymyillä

 

            Viikot juoksee ihan käsittämätöntä vauhtia ja tuntuu, että ympärillä pyörii sellainen kovan luokan härdelli koko ajan. Tänään heräsin tosiasiaan, että kisoihin on enää viisi kuukautta aikaa, wow! Onnekseni voin sen verran huokaista, että biksut on tilattu, treenit sujuu, posetreenejä on sovittuna, ruokavalio on siistitty odottamaan sitä dieetin alkua ja viimeinen bileiltakin on ehditty viettää. Seuraava sitten ensi keväänä :)

Pikku tuulettuminen ei ketään tapa

            Kuten olen aikaisemminkin maininnut, en ole mikään bilehile mutta joskus tekee hyvää käydä vähän tuulettamassa itseään, käytännössä kaksi kertaa vuodessa on lähellä todellisuutta. Nautin suuresti herrani seurasta ja pari viikkoa sitten kävimmekin nauttimassa kiireettömän illallisen uudessa ravintola Sue Ellenissä, jota ennen etkoilimme skumppalasin ääressä Clarion Helsingin sky barissa. Tuossa ulkoilussa on ehkä jännin kohta se, kun saa ja pitää laittaa päälle jotain nättiä. Ja tuleehan sitä toki kaivettua meikkisiveltimetkin naftaliinista ja laitettua vähän lilaa luomiin. Täytyy itsekin myöntää, että pikkusen erinäköinen nassu sieltä peilistä kurkistaa pienen sutimisen jälkeen.
Sue Ellen oli todella positiivinen kokemus niin sulavasti soljuvan palvelunsa kuin ruoan ja raaka-aineidenkin osalta. Menu koostui Etelärannikon runsasmakuisista liha-, äyriäis- ja kasvisruoista lisukkeineen. Voin kertoa, että savustuskaappi ja puuhiiligrilli todella loihti makunystyröitä hivelevät maut esiin. Ruokakuviakin näpsin, mutta kiitos puhelimen vaihdon, kaikki hävisi.
Ulkoilua seuraavana päivänä vietettiinkin sitten isäinpäivää ja lahjusten lisäksi loihdimme lasten ja mummin kanssa iskälle kunnon brunssin. Siinähän se sunnuntai menikin närppien kaikkea ei niin fitnesstä.

 

 

Missä mennään treenien kanssa?

            Rairait on historiaa ja nyt eletään sen verran kurinalaisemmin, että ruokavalion ohi ei enää napsita tai pidetä omin päin vapaan syömisen päiviä. Kaloreita tulee päivän aikana tankattua edelleen reippaasti yli 2000 kcal, eli energiaa riittää treenata ja palautua hienosti. Silti, kun sen vähänkin sieltä on nyt jättänyt pois, on aamupaino heti hilannut itsensä kilon verran alemmaksi. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että koutsi ei tule asettamaan mulle mitään painotavoitetta, vaan kropan kiristymisen kautta mennään. Paino edellä mennään vaan painava perä edellä palmupuuhun.

            Viime viikolla on tehty kolme jalkatreeniä normaalin kahden sijaan; etu- ja takareisipainotteiset erikseen sekä kolmantena pitkien toistojen (yli 100) piina ylipäällikön tahdissa. Ai että tuntui sellainen poltto jaloissa, kun tuota tahkottiin, että huhheijaa! Jos olis aikuinen akka kehdannut itkeä tirauttaa, niin olisin voinut senkin tehdä. Pidättäydyin kuitenkin vaan sofistikoituneessa kiroilussa ja puhinassa. Mutta kyllä mä nautin siitä ihanasta kivusta ja kivistävästä pumpista lihaksessa. Koutsin kanssa todettiin, että kyllä ne koipeloisetkin sieltä alkaa heräillä ja näyttää vähän muotoaan. En ehkä ihan toivoton tapaus ole niidenkään suhteen, vaikka välillä onkin tuntunut, että saamarin rimpulat ei kehity sitten millään.

Voiko itsestään antaa koskaan liikaa?

 

Kuva lainattu netistä

    Paljon tässä on siis taas ehditty, vaikka ensin tuntuu että pelkkä oravanpyörä pyörii. Hieman on stressin tynkääkin ollut ilmassa ja välillä on aamuyön tunnit mennyt enempi mietiskelyn kuin nukkumisen tahtiin. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että muu ympäristö perheen ja treenin ulkopuolella vie todella paljon energiaa tällä hetkellä. Olen luonteeltani maailmanrauhan tavoittelija, haluan että kenelläkään ei ole paha olla ja otan helposti harteilleni asioita sen kummemmin miettimättä. Sitten pohdin yöt miten voin minkäkin asian ratkaista. Tunnen velvollisuudekseni olla aina saatavilla, avuksi, ongelmanratkaisu automaatti, vaikka se olisi omasta kapasiteetista pois. Ja poden vielä valtavan huonoa omaatuntoa siitä, jos en onnistu ratkomaan asioita. Ehkä tyhmää, ehkä vaan suuri sydän. Niin tulee varmasti olemaan aina, en sille mitään mahda. Tietysti toivon, että se ei vaikuta kauheasti valmistautumiseeni, etten stressaa tai väsytä itseäni liikaa. Mutta nyt vielä ainakin vihelletään eteenpäin täydellä höyryllä ja positiivisin fiiliksin.

Viikonloppuna ajattelin aloittaa tyttären huoneen remppaa. Enhän mä toki osaa rempata, mutta hällä väliä. Hauskaa siitä tulee joka tapauksessa.

KUKA PELKÄÄ FITNESS-KUPLAA

    Kilpaurheilu vaatii aina omistautumista ja onnistuakseen lajille otollisen elämäntavan omaamista. Fitneksen osalta puhutaan fitness-kuplasta, ja sitä pidetään pääsääntöisesti pahana peikkona. Mielestäni kaikki urheilijat elävät lajinsa ominaisessa kuplassa, vaikka siitä harvojen lajien osalta puhutaan yhtä suoraan. Siinä vaiheessa, kun pelkästä urheilulajista siirrytään elämäntapaan, mennään mielestäni ns. kuplan sisään. Tämä tapahtuu ihan varmasti niin mäkihypyssä, yleisurheilussa, luistelussa, kun missä tahansa urheilussa. On omat treenisyklit, ruokailutottumukset, rutiinit, oheistreenit, kehonhuollot, lajille ominainen vaatetus ja selitykset. Juuri se on mielestäni sitä paljon puhuttua kuplaa. Sitten on eri asia pysyykö se kupla hallinnassa, vai muuttuuko se pakkomielteiseksi ja ahdistavaksi. Tämäkään ei mielestäni koske vain fitnesstä. Esimerkkejä löytyy varmasti lajista kuin lajista, niihin ei vaan kohdisteta samanlaista syyttelyä ja suurta huomiota.  Mielestäni terve ja pehmeä kupla on jopa tarpeen, se mahdollistaa fokusoinnin itse asiaan ja auttaa ymmärtämään pienistä palikoista koostuvan kokonaisuuden.

Huipulle hissillä tai kiipeämällä

     Yleinen ajattelu, harhakuvitelma on, että fitness on pelkkää käännöstä oikealle, pyllistys, hiusten heilautus ja päälle liimattu irvistys, joka toisilla onnistuu näyttämään luonnolliselta. Fitness urheiluna on kaikki se, mitä tapahtuu kisalavan ulkopuolella vuoden aikana. On totta, että bikini fitneksessä ei ole määritelty miten urheilullinen vartalo on saavutettava, joten suotuisat geenit omaava simpsakka neitokainen voi periaatteessa kiivetä ihan pystymetsästä lavalle. Tätä toivottavasti tapahtuu harvoin. Itse kun tavoitteidensa eteen on tehnyt pirusti töitä, seurannut uteliaan malttamattomana kehitystä ja nauttinut pääsääntöisesti joka minuutista, haluaisin suoda sen saman tekemisen kautta tulevan onnistumisen tunteen jokaiselle. Lajista riippumatta. Voiko lopputuloksesta tai päämäärästä nauttia ilman kuljettua matkaa? Omasta mielestäni se on vajaa, siitä puuttuu konttaamisen ja voittajana ylös nousemisen hohto. Ilman mustelmia, kolhuja polvessa ja eksymättä on vaikea löytää perille. Ja jos löytää, ei ainakaan ole oppinut mitään.

Oma kupla, paras kupla

    Oma kuplani alkaa hitaasti mutta varmasti muodostua. Huomaan antavani vähemmän aikaa pedantille siivous puolelleni, koiran ulkoilutus toimii ajatuksissa samalla palauttavana kävelynä, perheen ruoanlaitto vastuu on kuin huomaamatta siirtynyt herralleni ja perheeseemme on muuttanut vaaka. Otetaas ensin ruoka. Joku aika sitten olin hyvin tarkka siitä, että teen itse omat ruokani ja siinä sivussa valmistui myös muun perheen ruoat. Herrani teki ruoat yleensä viikonloppuisin, koska omaa sen alan ammattilaisena paremmat kokkaustaidot kuin minä. Yrittäjän epäsäännöllisen työajan vuoksi säästin hänet tältä velvollisuudelta kuitenkin pitkään, palttiarallaa 15 vuoden ajan. Nykyisin herrani kokkailee pääsääntöisesti viikollakin ja oppi on mennyt hyvin perille. Minulle käy moni perus ruoka, kunhan hieman modifioi ja jättää pehmentävät kermatilkat vähemmälle. Olen siis erittäin onnellisessa asemassa, koska voin sanoa, että minulla on oma kokki, joka loihtii alati kurnivalle vatsalleni terveellistä mättöä, pakottaa syömään vihannekset ja huolehtii myös siitä, että kerran viikkoa tankataan.

Peli on menetetty, vaaka tuli taloon

    Ja sitten pahuuden kätyriin eli vaakaan. Ikinä aikaisemmin en ole asunut samassa taloudessa vaa’an kanssa. Tai ehkä meillä oli sellainen vanha viisarivaaka joskus 80-luvun alussa, mahdollisesti. En ole vaan koskaan tarvinnut tai tiennyt tarvitsevani vaakaa. Nyt ostimme tämän ihmetyksen herrani kanssa yhdessä, silmällä pitäen tulevaa dieettiä. Silloin siinä varmasti täytyy käydäkin. Olen astunut tälle kummajaiselle nyt kerran, muuten se toimii kätevästi alakerran wc:n sisustustavarana.  Herrani on tiettävästi myös kokeillut, ja tästä kokeilusta taisi poikia hieman ajatuksiakin. Kupla on siis väistämätön: treenit, oheistreenit, aminohapot, hieroja, ruoka, vaaka. Vielä en näe tässä mitään pelottavaa, pakkomielteistä tai kielteistä. Jään siis odottamaan kuplan tiivistymistä. Odotellessani aion käydä tulevana lauantaina ulkona, syödä kokonaisen menun läpi ja juoda lasin tai pari viiniä hyvällä omallatunnolla. Ens viikosta sitten startataan hetkellinen jalkapainotteinen treenipätkä. Siitä tulee toivottavasti palkitsevan tuskaista. Ah tätä kuplan ihanuutta!

VÄLIMALLIN LADY

 

 

            Kyllä kyllä, säädetty on ihan ärsytykseen ja naurettavuuteen saakka. Soudettu ja huovattu ihan urakalla. Niinku mitä siis, ajattelet sinä. Kaikki tämä lähti siitä, kun huomattiin koutsin ja monen muunkin toimesta, että treeni on osannut perille ja yläkropan muhkurat ovatkin ihan kivan kokoiset. Siitä se sitten lähti miljoonien kysymysmerkkien isku ja sinkoilu. Onko biksubody vai bodybody? Vaihdanko sarjaa vai mitä teen? Ehtiikö, eikö ehdi? Liian iso vai liian pieni? Pää on ollut räjähtämispisteessä ja pari kertaa olen jopa miettinyt, että tähänkö tämä nyt kaatuu. Ei kaadu, ette päässeet musta vieläkään eroon. Vastaus on siinä välissä, ei oikeen kumpaakaan, vaan ihan välimallia pukkas. Olen välimallin lady, omalla tavalla sopiva molempiin mutta yhtä kaikki epäsopiva molempiin. Aika hieno tilanne, eikö vaan. Miten siis valita se pienempi ”paha”, sovittaa itsensä toiseen muottiin pikkusen paremmin kuin toiseen. Valintaa ei voi tehdä ehkä yhtä intuitiivisesti kuin hiekkalelun valintaa hiekkalaatikolla. Monen keskustelun, vaakakuppien kallistelun, pohdinnan, kymmenien harmaiden hiusten ja mielipiteiden jälkeen lähes infernaaliset mittasuhteet saanut jahkailu on kuitenkin käyty. Tadaa, aion sopia biksu muottiin kuitenkin. Olen välimallin biksu lady.

 

 

            Kävin viime lauantaina kuitenkin kokeilemassa bodyn posetreenit Suskin ja Jutan luotsaamana. Ajatuksena oli nimenomaan käydä tunnustelemassa miltä ne poset tuntuu ja millaista palautetta saan heiltä. Oli järisyttävän kivaa, ja opin tunnissa ihan valtavasti. Kävimme läpi line-up asennot, etu,-taka- ja sivuposet, käveltiin joka välissä ja vedettiin myös kisat läpi vertailuineen. Bodyn poset on henkisesti minulle mukavampia, koska ei tarvitse keikistellä. Mutta se mutta. Kun ei se tunnu siltikään omalta, tunsin itseni vajaaksi, enkä osaa selkää avata sitten yhtään. En piirun vertaa. Jos siinä hieman onnistuin, jää vasemman puolen lapa ihan eri tavalla kuin oikea. Voi olla, että se sieltä avautuisi ja sen oppisin tai sitten selkäleikkauksen jäljiltä se ei edes ole mahdollista. Tiedä häntä.

Sain kuitenkin Suskilta ja Jutalta valtavan hyviä argumentteja päätöksen tueksi, vaikka heistäkin toinen ehdotti bodya ja toinen biksua. Ensinnäkin, jos naiselle sanotaan, että sulla on kunnon biksuperä, ”Jenkkipylly”, niin eikö se sitten pidä uskoa ja pukata sitä vielä pikkusen enempi näkyville? Toiseksi, vaikka lihasta on, niin sitä pitäisi olla selvästi enemmän, ja aikaa on ennen dieettiä enää pari kuukautta. Siinä ei kovin suuria ehdi faktistisestikaan. Kolmanneksi, jos tästä itseni kiristän body muottiin, olen juurikin se kuivan maan orava muiden mastersien rinnalla. Kuulostaako houkuttelevalta? Noup, ei ja kaunis kiitos niiauksen kera. Jatkan treeniä samalla innolla kuin tähänkin asti, keskitän kaiken energian posetreeneihin ja koetan päästä sellaiseen rentoon ja näyttävään lopputulokseen. Lihasta ei tarvi onneksi jännittää siellä lavalla, joten piilotetaan ne mahdolliset liiat 😉. Älkääkä nyt ajatelko, että luulen olevani jotenkin valtavan iso ja lihaksikas. En luule. Biksussa selkeää lihaserottuvuutta kun ei saisi kovasti olla ja minulla meinaa tuolla selkä-, olkalinjassa sitä näkyvästi pilkistellä. Siksi tämä jahkailu ja jappasu asian ympärillä on käyty.

Onneksi ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat tätä jappasua jakaneet ja jaksaneet, tsempanneet ja kannustaneet. Tiimin vetäjä Sari on varmasti saanut tästä päättömästä menosta suurimman osan, ja hän on mitä luultavammin valmis jo viskoon mua pienillä kivillä. Viestejä asiasta ja suunnanmuutoksia on sinkoillut ehkä miljoona parin viikon sisällä. Mun tiimitakissa on varmaan kaikki sarjat pötkönä ja sitten jesarilla peitetään ylimääräiset. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta asia on ollut minulle tärkeä. Osa ymmärtää, osa ei.

            Ulkoisesta habituksesta sisäiseen. Olen löytänyt tässä viikon aikana jotain todella sopivaa nesteaineenvaihdunnalleni, nimittäin täystyrnimehun. Sain pullollisen lahjaksi Kiteen Marjan tyrnimehua työkaveriltani ja koukutuin heti. Ruokalusikallinen veden sekaan päivittäin, ja kyllä nesteet kiertää. Ja makukin on paljon parempi, kuin aikaisemmin testaamissani tyrni-tuotteissa. Suosittelen kokeilemaan!