LUOVUTTAMINEN EI OLE VAIHTOEHTO

 

            Silloin kun tekis mieli luovuttaa, kannattaa muistella miksi aloitit. Luovuttaminen on helppoa ja siihen on varsin monia tekosyitä tarjolla. Niitä ihan tuputetaan käsiin, sen kun valitset parhaimmat. Pätee aika monella elämänalueella.
Syksyn tullen kuntokuuri iskee moniin ja kesäkiloista on päästävä eroon. Valitettavan moni vaan luovuttaa parin kuukauden sisään aloittaakseen sitten joulun jälkeen uudelleen, ja taas ennen kesää uudelleen. Aloittaminen on omasta mielestäni vaikein osuus, ylläpitäminen helpompaa. Siksi jaksan aina ihmetellä sitä aloittamisen vimmaa ja mieletöntä kohkaamista ilman ajatustakaan siitä mitä tavoitellaan ja millä keinoin. Ihminen ostaa hyvältä myyjältä mitä tahansa, joten eikö itselleen kannattaisi olla supermyyjä, ja tehdä diili jossa ei ole sijaa tekosyille. Heti kun tarjoutuu tilaisuus luovuttaa, se tehdään. Jos sitä ei kuulu, se kyllä keksitään.

            Listasin eilen hypoteettisia luovuttamissyitä itselleni. Hypoteettisia siksi, että luovuttaminen ei ole edes vaihtoehto, kunhan nyt kokeilin mihin kaikkeen voisi vedota.

1.) Aika ei riitä. On treenikuskauksia, koiran hoitoa, kotitöitä. Huono äiti ottaa kuitenkin oman aikansa jostain. Mutta ehdottomasti tämä on haaste.

2.) Tää on niin vaikeaa. Pitää tehdä omat ruoat, kantaa niitä mukana, muistaa syödä oikeaan aikaan, ei voi herkutella. Oikeasti tämä ei ole yhtään vaikeaa vaan tosi helppoa ja yksinkertaista. Ja tässä vaiheessa nämä herkutkin on silloin tällöin ihan ok jos niiden perään olisin.

3.) Tää on kallista. On lisäravinteita, vitamiineja, treenivaatteita, sali- ja valmennusmaksuja. Voishan ne rahat tietty pistää muuhunkin, mutta miksi ei sijoittaisi itseensä edes hieman.

4.) Väsyttää se jatkuva menossa oleminen ja organisointi. Viikosta toiseen vedetään kovalla intensiteetillä ja energiat vähenee vähenemistään. Sitten tulee se ihana ja kauhea lepoviikko.

5.) Lihaksia kiristää tai särkee. Kova treeni verottaa ja tuntuu varsinkin näin varttuneemmalla iällä. Välillä pää ei käänny, jalat on kaksi puupökkelöä tai vesilasin nostaminen saa aikaan tärinän. Ihan parasta tällaiselle pienelle masokistille! Kyllä venyttely, rullaus ja hieroja pelastaa.

6.) Vaatteet ei mahdu päälle. Joko sattuu olemaan hiilaripöhö tai sitten vanhan paidan hihat on kutistuneet. Ihanaa tämäkin, treeni on mennyt perille!

7.) Ei tästä mitään tule kuitenkaan. Vaikka kuinka pumppaat ja hikoilet, ei ne himputin lihakset nyt vaan tartu. Malttia, malttia. Nauti matkasta.

8.) Onhan sitä parempaakin tekemistä. On tietysti. Voi harrastaa kulttuuria, puutarhanhoitoa, meditointia tai ihan mitä vaan mitä oma mieli ja keho pitää parhaana. Mun keho ja mieli on valinnut näin.

9.) Luovutan, koska en jaksa kokoaikaista arvostelua. Otetaas tästä ihan oma kappale.

 

Päämäärä on siellä jossain, joten nauti matkasta

 

            Tästä aiheesta viime viikolla postas todella hyvän tekstin yksi suosikki bloggarini Anni otsikolla ”Naiset ja myrkyllinen kateus” blogissaan Avatraining: http://fitnessmalli.fi/avatraining/naiset-ja-myrkyllinen-kateus/

 Ei varmaan tule yllätyksenä, kun lataan että minulla on mielipide tuohon asiaan, vahva sellainen. Sinua arvostellaan, jos pidät huolta ulkonäöstäsi (feikki, huono itsetunto, tyrkky), luot uraa tai menestyt työelämässä (opportunisti, huono äiti, itsekäs, luulet itsestäsi liikoja), kuntoilet ja treenaat (tyrkky, turhamainen, miestennielijä, itsekäs, suuret luulot), elät onnellisessa parisuhteessa (täyttä kulissia, onneton, luultavasti pettää).
Tässä vaiheessa totean, että onneksi kaikki naiset eivät ole tällaisia ja yhtä hyvin miehiäkin löytyy tähän samaan suureen ”team paheksunta”- perheeseen.
Miksi meillä ihmisillä on niin kova kiire päästä kertomaan miksi itse on omasta mielestään parempi kuin se toinen? Oikeuttaako se arvostelulle, jos ihminen vaikkapa haluaa kestopigmentoida kulmansa ihan nopeuttaakseen sitä arkeaan. Tai kuntoilla siksi, että haluaa olla terve, voida hyvin, näyttää esimerkkiä lapsilleen ja siinä samalla ehkä myös olla tyytyväinen peilikuvaansa? Miksi se ihminen olisi feikki, muuttuiko hänen sisin jotenkin? Tunnetteko sen ihmisen niin hyvin, että voitte häntä arvostella, vai päätitkö vaan, että ton täytyy olla läpensä mätä? Vai onko se kuitenkin kateutta, koska itse et pysty tai halua panostaa samoihin asioihin? Minulla ei ole tähän vastausta, mutta ehkä jollakulla teistä on.

Ole ylpeydellä oma itsesi

 

             No, minä en ole luovuttamassa. En piiruakaan. Se ei ole vaihtoehto. Mikään noista yhdeksästä kohdasta ei saa painettua mua maahan niin, etten sieltä fenix linnun lailla taas tuhkasta ylös pyrähtäisi. Ja mitä tulee tuohon arvosteluun, niin olenkin jo aikasemmin todellanut, että mua saa arvostella. Antaa tulla ihan koko laidalta, pidä just niin feikkinä kuin tykkäät mutta tuumaa ensin tovi. Aion tästä eteenpäinkin porskuttaa pää iloisesti pinnalla eteenpäin ja olla just tällainen kuin olen. Ole sinäkin, koska se me osataan parhaiten. Itsenä oleminen.

UNELMIA JA ESIKUVIA

            Syksyn Nordic fitness expo lähestyy ja syksyn kisaajilla diettikausi on aktiivisimmillaan. Aika paljon tulee seurailtua kisaan valmistautuvien instagram tilejä, lueskeltua blogeja ja tietty juteltua salilla ihmisten kanssa. Osalla näyttää valmistautuminen sujuvan kuin vettä vaan ja osa taistelee ja tuskastelee. Kuuluu homman luonteeseen. Osalla alin paino saavutetaan hyvissä ajoin ja he pääsevät tankkailemaan ja testailemaan kiristelyn vaiheita ehkä hieman vapaammin kuin he kenen kroppa laittaa enempi jos vähempikin hanttiin. Valmistautumisen seuraaminen on ihan erilaista nyt, kun koetat painaa mieleesi tulevan varalle kaikkea kuulemaasi ja fiiliksissä mukana eläminen on vahvasti läsnä. Sitä saattaa jäädä pohtimaan, että tuntuukohan minusta tuolta sitten, oonkohan ihan sairaan väsynyt töissä ja kotona (kuka imuroi, luuttuaa, pyykkää..) tai, että mitä jos oma kroppa lopettaakin yhteistyön. Toisaalta sitten kiristymistä seuratessa huomaan pohtivani, että oikeastiko minustakin pitäs kuoriutua tuollainen perhonen. Voiko se olla edes mahdollista, vai jäänkö tähän kotilovaiheeseen. Parempi varmaan ettei edes mieti, itsensä paniikkiin lietsominen on nimittäin varsin nopea toimenpide.

            Vielä muutama kuukausi sitten en osannut määritellä omaa tavoitekroppaa tai nimetä esikuvia. Millaiselta minä sitten haluan näyttää, mihin tähtään kehityksessä. Pikkuhiljaa huomaan kuitenkin, että omaa silmää miellyttää enemmän ne pikkusen pyöreämmällä lihaksella varustetut vartalot. Ne, joista osa sanoo, että ovat liian isoja bikiniin. Ai miksikö? Vastauksesta ei nyt saa vetää hernepurkkia nenään, tämä on vain minun omaa ajattelua. Ihan siksi, että he eivät näytä niin kuivilta ja vartalon mittasuhteet ovat kauniit. Pelkkä pyöreä peräsin ei riitä, käsissä ja selässä saa myös olla pyöreyttä, ei pelkkää kulmikkuutta. Pyöreydellä en tarkoita vähempää kireyttä, vaan enempi lihaa. Tiedän, että toisilla fysiikka on valmiiksi armollisempi tähän lajiin ja toiset tekevät hitonmoisella työllä sen kisakunnon. Kumpikaan ei tarkoita sitä, etteikö pohjatyötä pitäisi tehdä, hyvän fysiikan omaavat hikoilevat salilla ihan yhtä kanssa. Itselläni on lyhyet jalat, enkä edes ole kovin siro, vaikka joskus olen niin kuvitellutkin. Nyt kun olen nähnyt niin läheltä kuin kuvista oikeasti siroja bikini kisaajia, on omat kuvitelmat karisseet. Näytän sellaisen näpsäkän pakkauksen vieressä ihan pullataikinalta, johon on lipsahtanut hitunen liikaa hiivaa. Siroa minusta ei siis tule, joten tavoittelen sitä pyöreämpää lookia. Jos olen lopulta liian iso biksuun, niin sitten olen. Ompahan ainakin mennyt treeni perille. Enkä vielä ole törmännyt keneenkään, kuka olisi kasvanut vahingossa, hupsista vaan. Joten ei siis oikeasti ole pelkoa. Syksyn kisoihin on tarkoitus mennä haistelemaan tunnelmaa ja kannustamaan kaikkia, katsomaan että mitä siellä lavalla livenä tapahtuu ja mihin on pyrittävä menestyäkseen.

 

 

            Oman treenin ja kehityksen kannalta olen oppinut jo muutamia asioita. Ensiksikin, neljä treeniä viikossa on minulle hyvä. Tarvitsen selkeitä palautuspäiviä ja tulosta näyttäisi tulevan tuollakin määrällä. Ruoan osalta överit on mulle parempi kuin vajarit. Jos syön huolimattomasti, se kostautuu heti. Treeni saattaa vielä kulkea mutta palautuminen on tuskallista ja yöunet menee katkonaiseksi.
Selkeä kokonaisuus on tärkeä, jotta en käytä energiaa pääkopan turhaan kuormittamiseen ja ihme juttujen prosessoimiseen. Suomeksi sanottuna, juoksen pää edellä just siihen puuhun mihin perustellusti käsketään. Jos ei selkeästi osoiteta sitä puuta, halailen kaikki varvut siinä matkalla.
Kaikki viikot eivät vaan taivu siihen muottiin mihin ne haluaisin asettaa, se on hyväksyttävä. Pitkässä juoksussa ei ole mitään merkitystä sillä, jos yksi treeni siirtyy tai jää jopa välistä. Edellytyksenä luonnollisesti on, että pääsääntöisesti treenirytmi on kunnossa.
Tarvitsen treenin lisäksi muutakin aktiviteettia elämään, koska muuten uppoudun siihen ihan kokonaan ja alan vältellä kaikkea sosiaalista toimintaa ja näen ne helposti esteinä kehitykselle. Niin väärin, tyhmä kupla! Jos sinne kuplaani asettaudun, saa nykästä määrätietoisella niskalenkillä ulos.

Ai niin, se esikuva, unelmakroppa. Kenellä se sitten on? Jo kisauransa päättänyt Anna Virmajoki on ehdottomasti bikini fitness esikuvani. Hän näytti aina lavalla urheilulliselta, terveeltä ja hyvinvoivalta, ja kyllä, lihasta löytyi. Aktiivisesti kisaavista fitness urheilijoista wau efektin saa aikaan Pajusen Piia. Hän on mun silmissä täydellisen tasapainoin paketti ja selkeästi omaa myös käsittämättömän hyvän huumorintajun ja elämänasenteen. Piia, kuten Annakin ovat toki ammattilaisia, mutta rima on parempi asettaa korkeaksi, jos aikoo saavuttaa edes puolivälin 😊. Unelmointia kun kukaan ei vielä voi kieltää.

SOPIVASTI ONNELLINEN

Lampaat ei ilmeisesti kävele portaita

            Elokuu on startannut aika vauhdilla ja itse asiassa ihan koko kuukausi on aikamoista ohjelmanumeroa. Empä valita, koska syyskuussa odottaa vielä viikon lomapätkä.
Vaikka säät eivät ole edelleenkään suosineet ja selkeitä syksyn merkkejä alkaa haistamaan ilmassa, totesin tuossa yhtenä päivänä, että taidan mä kuitenkin olla ihan sopivasti onnellinen.
Mistä ne onnellisuuden asiat oikeen koostuu? No tässä pari esimerkkiä.

            Vietimme perheen kanssa viime viikonlopun veneillen. Mistään pitkästä reissusta ei ollut kyse, vaan yövyimme yhden yön Hangossa ja toisen Elisaaressa. Oli ihanaa juoda aamulla mutteripannukahvit, nauttia merituulesta, auringosta ja vaan olla ja lillutella varpaita merivedessä. Teini ohjas venettä kaikki siirtymät. Se onnellisuuden ilme onnistumisesta ja osaamisesta kasvoilla on kyllä niin mahtavaa katsottavaa. Veneilyssä on sekin loistava puoli, että perhe on tosi tiiviisti yhdessä suht pienessä tilassa ja kaikki viihtyy siinä mainiosti ihan ilman konflikteja. Tiimityöskentelyäkin tulee harjotettua köysiryhmän, kartturin ja ohjaajan välillä. Ja mikä parasta, köysiryhmä ei tällä erää testannut pelastusliivien kelluntaominaisuuksia.
Elisaaressa käytiin kiertämässä myös luontopolku, joka kulki pitkin lammasaitauksia ja tammimetsiä. Yhtään lammasta ei saatu saaliiksi mutta kelpo pihviä olis ollut tarjolla reitin varrella, jos olis vaan napannut reppuselkään 😊.

Hangon iltaidylliä

            Viikolla sain herrani huijattua siivousavuksi. Meillä asustaa newfoundlandinkoira, perheen silmäterä, joka kantaa kuraa vaikka kuinka peset, ja kuolaa enemmän kuin vauva hampaiden puhkeamisen yhteydessä. Myönnän olevani aika pedantti siisteyden kanssa ja imuroin ja luuttuan käytännössä katsoen päivittäin. Välillä se on aika raskasta, koska herrani on ulkoistanut itsensä täysin tästä pienestä aktiviteetista. Kesällä äitini oli meillä viikon päivät ja oli oikeasti super kivaa siivota yhdessä, kaikki hoitui ihan huomaamatta ja ilman sen kummempia ponnisteluita.
Vaikka viekkaudella ja yksipuolisella päätöksellä sainkin mopin herrani käteen, en siitä pahemmin omantunnon tuskia potenut. Päinvastoin, olin hyvin tyytyväinen. Seuraava kerta saattaa olla sitten heti 10 vuoden kuluttua.

            Treenit on kulkeneet omalla painollaan hyvällä tuntumalla ja uskallan sanoa, että se nousujohteisuus on löytynyt. Perjantaina pidimme kotona pizzaperjantain pitkästä aikaa ja voihan sentään miten kevyttä rautaa tuppas olemaan lauantaina ja vielä tänäänkin! Vaikka syönkin kokoaikaisesti paljon ja monipuolisesti, teki tämä tankkaus kyllä tehtävänsä. Kaikki kilomäärät sai viivata treenipäiväkirjasta yli ja rustata uudet luvut (ainakin tämän kerran) tilalle. Sitä tunsi itsensä ihan vahvaksi hetkellisesti ja energiaa riitti vielä salin ulkopuolellekin. Yläfemman paikka.

            Ensi viikonlopun vietän yhdessä elämäni tärkeiden naisten kanssa. Aloitamme vklopun vieton konsertilla ja sen jälkeen nautimme Tampereen, toivottavasti vähäsateisesta, viikonlopusta fillaroiden ja nähtävyyksiä koluten. Ei aikatauluja, ei velvollisuuksia. Vain yhdessä oloa, ulkoilua ja pitkiä lounaita ja illallisia (aion unohtaa kanan ja parsakaalin pariksi päiväksi).
Nyt joku miettii siellä, että pelkkää rilluttelua. Ei ne reissut tarkoita kosteita keittolounaita, vaikka lasi skumppaa ei kyllä ketään tapa, ja mättö ruokaa. Minulle ne tarkoittaa akkujen lataamista, osittain normi treenistä poikkeavaa liikkumista ja muun maailman kohtaamista. Suurin osa viikoista ja kuukausista kuitenkin menee tässä omassa pienessä kuplassa. Henkinen rikkaus on kuitenkin se, mikä potkii parhaiten eteenpäin ja saa tuntumaan kuun poimimisen taivaalta mahdolliseksi.

            Onnelliseksi tekevät asiat eivät usein ole niitä superlatiiveilla höystettyjä hehkutuksia, vaan ihan pieniä arkirutiineista poikkeavia asioita tai tapahtumia. Usein me vaan ollaan liian kiireisiä tai unohtuneet piehtaroimaan negatiivisessa olotilassa nähdäksemme ne pienet asiat. Jos mietit hetken elämääsi, pysytkö sanomaan että olet kuitenkin sopivasti onnellinen?