KULTSA PISTI TODELLA MIETTIMÄÄN

 

Mietteliääksi veti

           Viikko sitten lauantaina munkin napa suuntasi kohti Kulttuuritaloa seuraamaan SM-karsintoja. En ole aikaisemmin käynyt fitness-kisoja katsomassa, joten en oikein osannut odottaa mitään ennakkoon. Rookie-kaverina mukana oli mieheni, jonka houkuttelu mukaan katselemaan kauniita naisia biksuissa ei ollut temppu eikä mikään. Hän otti kyllä varalta tabletin mukaan, jos aika käy pitkäksi tai tulee tylsää, mutta eipä tainnut tulla, koska hyvin keskittyneesti hän lavalle tapitti ja tabletti unohdettiin kassin pohjalle.

Mietteitä bodystä ja bikinistä

            Bodyssä itseäni viehättää se, että lihaserottuvuutta on enemmän ja selkeästi se on ulkonäköä suurempi arvostelukriteeri. Toisaalta, en pidä bodyn asennoista ja kieltämättä se kuivakkuus ei näytä omaan silmään aina parhaalta mahdolliselta. Pidän lihaksista mutta se, että jokainen säie erottuu, aiheuttaa takapakki-reaktion. Huomio kiinnittyi myös siihen, että kilpailuhenkisyys oli hurjan paljon kovempi bodyssä kuin bikinissä. Bodyssä oli todella upeita kilpailijoita ja tiukkoja line-upeja, niitä oli todella ilo seurata ja jännittää sijoittuvatko omat valinnat kärkikuusikkoon. Ja sijoittuivathan he. Todetiin herrani kanssa, että mehän ollaan selvästi tuomari ainesta ;)

            Bikinin alettua ei jäänyt epäselväksi, että tässä kuuluu kannustaa isoon ääneen suosikkejaan, vartalon kommentointi on sallittua ja kilpailijalla hymyn pitää olla korvissa ihan koko ajan (ja vähän vielä enemmän). Vaikka vartalon tasapainoisuus on tärkeää, ulkonäkö ja lookin merkitys korostui selvästi. Se mikä itseäni häiritsi, kukkahattutäti kehiin, oli että osa kilpailijoista meni keikistelyssä ihan överiksi. Hetkeen en oikein tiennyt istutaanko tässä urheilukisoissa vai kurkistellaanko erotiikkalavalle. Rajansa kaikella, sanoisin. Omaa persoonaa on tärkeä tuoda esille, mutta ehkä sen pahimman tyrkyttämisen voisi kuitenkin unohtaa. Mutta tää on taas vaan mun mielipide.
Suurimpana huomioina voisin täräyttää sen, että osalla oli selkeästi lihaksia koko kropassa, osalla vain alakropassa, ja selkä/olkalinja oli ehkä unohdettu treenata kokonaan, tai taktisesti jätetty vähemmälle. Tiedä häntä. Upeita kisaajia riitti biksussakin todella todella paljon, ja löytyihän sieltä ne kauniit raamit tavoitella ja mitkä pitäisi itse pystyä voittamaan.

Lauantain parhaimmistoa
            * Mä näin mun idolin Piia Pajusen livenä!
            * Kisavärien kirpeä tuoksu
            * Käsinkosketeltava jännitys
            * Positiivinen kannustaminen
            * Upeat kilpailijat
            * Panostaminen jo karsintaan
            * Valmiita paketteja paljon
            * Ehkä ihanin kahvila kokemus ikinä, Cafe Brahe (Läntinen Brahenkatu 6)!
               Paikkaa pitää ihana vanha nainen, jonka leipoma sienipiiras oli järisyttävän hyvää.

Kuva lainattu netistä

            Päällimmäisenä kotiin viemisiksi lähti kuitenkin suuri hämmennys ja ehkä jopa pieni paniikki. Voinko ehtiä ikinä valmiiksi? Mistä minä sen lihasmassan oikein tähän ruotoon istutan? Miten hemmetissä opin ikinä poseeraamaan luonnollisesti, pehmeästi ja kiireettömästi? Millainen mun lavapersoona oikeen edes on? Mitä jos jännitän koko homman pilalle ja jalat yksinkertaisesti vaan tärisee tahdottomina? Voiko nostaa käden ilmaan virheen merkiksi ja piilottaa pään puskaan?

            Latelin näitä tulipunaisia kysymysmerkkejä viime sunnuntaina salilla ystävälleni ja siinä samalla kuuloetäisyydellä treenaavalle naiselle. Sain tältä naiselta todella napakan ja ehkä parhaan kommentin tähän hetkeen, ”Lopeta!”. Eikä hän tarkoittanut        yrittämistä ja treenaamista vaan paniikinomaista miettimistä. Jos aloitan panikoimisen ja ruotimisen jo nyt, tulen tekemään sitä loppuun saakka. Varma tapa tehdä itsestään hermoraunio ja häviäjä, varma tapa saattaa kroppa stressitilaan ja vaarantaa kehitys. Mitä mun sitten pitäisi tehdä? Mun pitää luottaa prosessiin. Treenata tunnollisesti, syödä vielä tunnollisemmin. Ennen kaikkea, mun pitää harjoitella esiintymistä. Ei voi olla lähtökohtaisesti kuin peura ajovaloissa. Asennot pitää osata unissaan, niitä ei voi lavalla miettiä, ne on tultava selkäytimestä. Siellä pitää olla henkisesti valmis voittamaan ja näyttää se. Minä olen tässä, minä nautin tässä olosta ja te huomaatte sen. Kiitos sinä ihana nainen, tulen halaamaan sinua tästä hyvästä, kun seuraavan kerran nähdään!

                Lahdessa skabataan sitten ne pääkisat, SM-skabat, viikon päästä ja mukana myös todella kovan luokan (kansainvälinen ammattilaiskarsinta) Ben Weider Legacy Cup. Kieltämättä sinne mieli halajaisi taas nuuskimaan kisavärin tuoksuja, mutta katsotaan nyt miten aika riittää. Se nyt on ainakin varmaa, että mua odottaa aikamoinen työsarka tuolla salin puolella, jotta itseni saan pakattua siihen pakettiin mitä nyt tiedän tavoittelevani. Voin paljastaa, että sitä työtä on ihan hemmetisti, koska tää on  All Or Nothing.

           

LEPOVIIKON LOMA JA TÄYSÖVERIT

 

 

Tähän sopii mainiosti se klassinen kysymys: ”Miten meni niinku omasta mielestä?” Lepoviikolla on tarkoitus levätä, antaa kropalle sen kaipaamaa lepoa normaali treenistä, rentoilla, lukea kirjoja, tehdä mahdollisimman vähän mitään fyysisesti rasittavaa ja kerätä uusia voimia. Lepoviikko on rauhallista oleskelua, mielenhallintaa ja järkevää ruokailua. No ei sitten sinne päinkään tällä erää. Meni ihan överiksi, lekkeriksi, täysillä ulos radalta, mopo karkas käsistä, ja miten tätä nyt ikinä voisikaan kuvailla. Mites siinä niin pääsi käymään, kyllähän fitness- ihminen rajansa tuntee ja tietää että sitoutuminen on kaiken A ja O. Jep, ja joskus on hyvä olla kuolevainen, inhimillinen ihminen.

               Viime viikko oli siis lepoviikko ja vietin sen lomailemalla Pohjois-Italiassa herrani ja ystäväpariskuntamme kanssa. Yleensä lomat eivät suurta muutosta normaali elämänrytmiini tee, treenaan ja syön lähes samalla intensiteetillä. Tällä kertaa fiilis vei ja minä en edes vikissyt, vaan nautin täysillä. Kävimme tutustumassa viinitiloihin, maistelin viinejä ja spumanteja, söin tapaksia lähes tauotta, join cafe macciattoja, söin jäätelöä ja siihen päälle vielä parit kunnon pasta- tai risottoateriat per päivä päälle. Kävelyä toki kertyi joka päivä reilusti, välillä jopa kilometrejä pitkin metsäteitä alamäkeen, mutta ei mitään hikiliikuntaa. Kotiin palatessa olo oli vallan nasumainen, nesteinen ja turvonnut. Vaa’alla käymistä en edes harkitse hetkeen.

                Kaduttaako? Joo ja vahva ei. Kroppa alkoi loppulomasta jo antaa signaaleita siitä, että nyt on vääränlaista ruokaa, väärinä aikoina ja vatsa ei voinut enää hyvin. Teki mieli Nalle-puuroa ja jauhelihaa. Naurakaa vaan, mutta niin vaan teki. Yläkroppa alkoi näyttää jumin merkkejä ja tarve salille oli todella suuri. En siis todellakaan viettänyt viikkoa ”pienissä häissä”, mutta viiniä tuli viikon aikana nautittua suunnilleen saman verran kuin yleensä koko vuoden aikana. Ja se luonnollisesti tarkoittaa nestettä kehoon. Unta tuli puolestaan normaalia enemmän, nukkumassa kun oltiin joka ilta siinä 22-23 aikoihin ja aamupalalle noustiin vasta 7.30 aikaan. Herätyksestä huolta piti hotellin kyljessä ollut kirkko, jonka kellot aloittivat lurituksensa joka ikinen aamu tasan klo 7.30. Siihen biisiin kyllä tottui, oli itse asiassa ihan iloinen.

 

                   Mikä siis kadutti? Henkisesti eniten se, että annoin itselleni luvan repsahtaa täysin. Se ei ole tapaistani. Jos oikein jossitellaan, olisin pärjännyt vallan hyvin ilman sitä tapas lautasta ja spumante lasia muutaman tunnin välein. Eikä ihan välttämätöntä olisi ollut tunkea sitä pastaakaan kaksin käsin ja testailla missä vaiheessa napa repeää. Kropan huollollisesti kadutti se, että en muka ehtinyt edes ajatella hierojalle menoa. Sitä kroppa olisi oikeasti tarvinnut eniten. Mutta ei jossitella, se ei vaan kannata.
Miksi sitten ei kaduta? Valinta oli ihan oma ja tietoinen sellainen. Nautin joka ikisestä hetkestä, joka ikisestä suupalasta ja pisarasta. En koe pilanneeni yhtään mitään tai vaarantaneeni kehitystäni treenimielessä. Ajoitus oli ehkä se paras tälle repsahdukselle. Elämä on myös nautintoja, hulluttelua, irtiottoja ja rajojen rikkomista. Kiikkustuolissa en halua muistella sitä, mitä jätin tekemättä, vaan sitä mitä tein ja koin. Ja koska olen kuolevainen, haluan elää hetkessä edes joskus. Ja se oli nyt.

 

            Loman jälkeen oli takkuinen paluu arkeen mutta sitäkin innokkaampi paluu treeneihin. Eka treeni oli jäykkää ja selkä hannasi kovasti vastaan jäykkyyttään, mutta kyllä se sieltä pikkuhiljaa maanittelemalla suostui yhteistyöhönkin. Eilen sitten puskettiinkin jo sellainen etureisi ja perän herättely treeni, että kanveesilla pötköttely tuntui treenin päätteeksi vallan mainiolta vaihtoehdolta. Eli ruotuun on palattu kovalla rytinällä. Loman muistoilla vetästään sitten seuraavat puoli vuotta ja mietitään sitten ensi keväänä seuraavaa hetkessä elämistä.

Milloin olet viimeksi heittänyt jossittelut ja rajoitteet roskakoriin ja tarttunut hetkeen, antanut fiiliksen viedä? Jos et muista, olisi selvästi sen aika.

ELÄMÄNHALLINTAA VAI SYÖKSYKIERRETTÄ

kuva lainattu netistä

 

            Kulkeeko fitness- harrastus, laihuus ja välinpitämättömyys omasta terveydestä käsi kädessä? Eikö fitness-urheilija välitä omasta hyvinvoinnista, vaan syöksee itseään kohti syömishäiriötä ja pakenee todellisuutta? Onko terveellisempää harrastaa vaikkapa juoksua, uintia, crossfittiä tai jalkapalloa, joissa arvojen sanotaan olevan kohdillaan?
Puhuttaessa arvoista täytyy ensin tarkistaa, että puhumme samasta asiasta. Minulle arvot liittyvät päämääriin ja käsitykseen hyvästä elämästä, ne ilmaisevat sen, miten asioiden pitäisi olla. Arvostukset ovat sitten enempi niitä mistä puhumme terveyteen, ruokaan tai elämäntapaan liittyen. Arvostukset kohdistuvat johonkin konkreettiseen kohteeseen ja ne muuttuvat hyvinkin nopeasti yhteiskunnan muutosten ja trendien mukana. Arvostukset ovat henkilökohtaisia. Eli puhumme nyt arvostuksista, emme arvoista.

            En ole koskaan voinut paremmin kuin nyt. Kroppani ja elimistöni toimii hyvin ja vuorovaikutuksessa kanssani. Se antaa minulle signaalia heti, jos se on väsynyt tai joku heiluttaa sen tasapainoa (ruoka, vitamiinit, neste). Olen oppinut ymmärtämään kehoni viestejä, antamaan sille ärsykettä silloin kun se sitä vaatii ja höllentämään silloin kun se ei jaksa. Arvostan kehoani valtavasti, sen omalaatuisuutta ja vahvuutta. Se tuntuu pirulainen olevan vähintäänkin yhtä sitkeä ja periksiantamaton kuin pääkoppa joka sen majakkana keikkuu.
Olen aina ollut hoikka ja ennen tätä lopullista salihurahtamistani painoin aina 48-50 kg, raskauksia lukuun ottamatta. Liikuntaa ja kuntosalia olen harrastanut aina, hyvin laajalla repertuaarilla keskittymättä sen kummemmin mihinkään lajiin. Nyt painan aika tasan 60 kg ja tulleet kilot ovat lihasta. Sama housukoko menee silti jalkaan edelleen mutta tulleiden muotojen ansiosta en voi enää ostaa vaatteitani lastenosastolta. Saavutus sekin. Koen, että olen ollut huomattavasti laihempi (en puhu pelkistä kiloista) niinä elinvuosinani, jotka suurin osa mieltää terveellisemmäksi elämäksi. Nyt en ole laiha, olen terveen näköinen.

60 kg

50 kg

          

 

 

 

 

 

 

 

 

              vastaan

        

             Ruoka on aina ollut iso osa elämääni. Tämän elämäntavan myötä olen oppinut syömään useammin ja paljon monipuolisemmin. Olen hyväksynyt rasvat osaksi ruokavaliota, ja huomannut, että kokonaisuus ei syöksy raiteiltaan rennommallakaan ajattelulla. Koen olevani paljon kauempana syömishäiriöstä kuin juostessani spinningeissä ja pumpeissa. Älä käsitä väärin, niissä ei mitään pahaa ole edelleenkään. Mutta ei siellä kukaan koskaan myöskään pistänyt mua syömään tarpeeksi tai kertonut, etten saa lihaksia pelkällä hullulla huhkimisella. Tai että levätäkin pitäisi, 4-5 treeniä viikossa on enemmän kuin tarpeeksi. Minä treenasin 7 kertaa viikossa, mutta ei sitä kukaan paheksunut, koska kävin erilaisissa jumpissa ja juoksin pitkin metsiä. Päinvastoin, ihmisten mielestä oli mahtavaa, kuinka jaksoin huolehtia itsestäni ja olin hoikka. Olin superäiti. Se ei ollut fitnesstä, eli sitä ei tarvinnut paheksua.

            Mitä tulee todellisuuteen, se on hyvin kirkkaana mielessä. En näe harhoja, kuvittele olevani yksisarvinen tai muutenkaan omaavani supervoimia. En todellakaan ole superäiti, mutta olen hyvä äiti. Koen seisovani hyvin tukevasti jalat maassa ja tietäväni mitä teen. Teinipoikani mielestä olen avarakatseinen ja realistinen siksikin, koska olen pohjoisen asukkina pystynyt tutkimaan maailmaa ja pohtimaan asioita vapaasti ilman, että kerrostalot ovat tiellä. Olen suomentanut tämän itselleni ”näe metsä puilta”-tyyppisenä kohteliaisuutena.
Monet varmasti pohtii annanko lapsilleni terveen ajattelumallin omasta itsestä tämän harrastukseni myötä. Kyllä väitän antavani. Fitness-elämä on suurimman osan aikaa off-kautta, jolloin syödään normaalisti ja treenataan kovaa. En toitota kotona olevani fitness-urheilija eikä jääkaapin ovessa ole aamukampaa kisoihin. En myöskään katsele lasteni kanssa instasta kisakunnossa olevia urheilijoita, mutta en myöskään peittele heiltä tavoitettani. Lapset näkevät, että pakkaan treenikamat kassiin, lähden iloisella mielellä ja palaan kotiin hikisenä ja vielä iloisempana. Koetan välittää heille liikkumisen iloa ja omalla esimerkillä kannustaa heitä heidän omissa harrastuksissaan, jotta niinä vaikeinakin päivinä sinne treeneihin olisi kiva lähteä. Aina ei ole, sekin on normaalia meille kaikille.

Viikonloppuna tankattiin

            Miksi nyt siis puhutaan sen puolesta, että ”fitness ihanteet” ovat kuolemassa ja ollaan enempi kiinnostuneita omasta hyvinvoinnista?  Välillä on vaikea löytää punaista lankaa asiasta puhuvilta tai kirjottavilta. Itse toivoisin, että sillä tarkoitettaisiin nimenomaan sitä, että ollaan avattu silmät lajin vaativuudelle ja sille tosiasialle, että fitness-elämä on niin paljon enemmän kuin se mitä lavalla nähdään. Se hetki on ohikiitävä. Tämän jos sisäistää, saattaa pelkän ihanteen perässä juoksevan mieli muuttua nopeasti. Arvostetaan ja tahdotaan vaan lopputulosta, ei itse matkaa. Näin mielenkiinto lajiin hiipuu, pelkkä laihduttaminen ja laihuus ei ollutkaan se riittävä juttu. Olemalla fitness ei olekaan automaattisesti laiha, perä ei kasva yhdessä yössä eikä posti-Pate tiputtanut silareitakaan laatikosta. Ymmärrän, että moni kokee tulleensa huijatuksi.

           Fitneksessä ei ole kyse arvosta, vaan niistä asioista mitä lajin urheilijat arvostavat. Omassa "fitness-perheessäni" en tiedä ketään, joka arvostaisi laihuutta tai pohtisi tosissaan voiko kisakunnossa olla läpi vuoden. Vitsiä siitä kyllä heitetään, koska tällä off-kaudella perä leviää ja olo on välillä hyvinkin nasumainen ruokamäärän alla. Normaalia elämää ei pysty elämään jatkuvilla miinuskaloreilla. Ei vaikka eräs lajin paljon esillä oleva persoona niin on julkisesti ilmoittanutkin.
Mielestäni välinpitämättömyyden raja rikotaan silloin, jos laiminlyödään riittävä lepo ja ravinto tai turvaudutaan dopingiin. Omalta osaltani en ole tehnyt mitään noista. Olen ehkä fitness mutta terve, elinvoimainen ja tietoinen itsestäni. Enkä aio sitä anteeksi pyydellä.